Minneapolis

Oi voi. Piti kirjoittaa pian (ja lyhyempiä tekstejä), mutta kuinkas sitten kävikään. Viime viikonloppu vierähti Minneapoliksessa (Minneapolissa?) eikä tietokoneelle ollut pääsyä. Pahoittelen.

Perjantaina lähdettiin siis Minnesotaan Ingridin, Sarahin ja Paulan kanssa. Bussilla sinne körötteli kuusi tuntia ja rapiat, joten matka vaati motivaatiota. Sitä meillä kyllä riitti. Whitewater on ihan kiva kylänen, mutta välillä on mukava päästä vähän muuallekin. Minneapolissa sijaitsee USA:n suurin ostoskeskus Mall of America, jossa on yli 500 liikettä, 4 tavarataloa, elokuvateatteri, akvaario ja huvipuisto. Ihan tosi, huvipuisto. Bussit lähtevät Whitewaterista vain kerran viikossa, perjantaina, ja palaavat sunnuntaina, joten mahdollisuuksia lähteä ja tulla ei  ole paljon, ellei saa pummattua kyytiä joltakulta autolliselta.

Hotelli maksoi vain 50 dollaria kahdelta yöltä, joten odotin nuhjaantunutta hostellia, jossa saamme jakaa saman huoneen 10 muun kanssa. Yllätys oli melkoinen, kun pääsimme huoneeseemme, joka oli todella siisti ja viihtyisä, varustettu kahvinkeittimellä ja laajakuvatv:llä. Ostoskeskus sijaitsi korkeintaan puolen kilometrin päässä ja näkyi ikkunasta, mutta silti hotelli tarjosi autokyydin puolen tunnin välein.

Ingrid ja Sarah ovat paljon innokkaampia shoppailijoita kuin minä. He olisivat voineet viettää kaupoissa päiviä, jos vain rahat olisivat riittäneet. Päivän päätteeksi heillä oli molemmat kädet täynnä pussukoita. Minä en ostanut kovinkaan paljoa, mutta löysin kuitenkin kaiken tarpeellisen, lukuun ottamatta uimapukua ja -lakkia. On uskomatonta, että vaikka keskuksessa oli varmasti yli kymmenen urheilukauppaa, yhdessäkään ei myyty tarvikkeita uimareille. Se ei ilmeisesti ole kovin suosittu urheilulaji täälläpäin. Mistäköhän Michael Phelps kamppeensa hankkii...

Kaupoissa oli kuitenkin hauska hengailla ja katsella kaikkea hullua, mitä amerikkalaisille myydään. Eräässä villin lännen kaupassa myytiin riveittäin stetsoneita ja bootseja. Sieltä löytyi myös tikkareita, joissa oli oikea skorpioni sisällä. Kysyin myyjältä, ostaako kukaan niitä. Yllättävän moni kuulemma.

Viikonlopun aikana pääsimme myös Minneapolin keskustaan, vain todetaksemme, ettei siellä ole kovin paljon nähtävää. Harhailimme sunnuntaina ympäriinsä ja ihmettelimme, missä kaikki kaupat ovat. Ilmeisesti Mall of Americassa. Yritimme löytää ruokakauppaa, jotta olisimme voineet mennä piknikille yhteen Minneapoliksen puistoista. Emme löytäneet. Apteekissa kuitenkin myytiin kaikenlaista naposteltavaa, joten varustauduimme siellä suklaalla, kekseillä ja sipseillä. Onneksi törmäsimme myös voileipäpaikkaan, josta ostimme leivät, ja niiden voimalla jaksoimme jatkaa matkaa.

Minä olin ainoa, joka tiesin, missä päämääräpuistomme sijaitsi ja johdin ryhmää. Toiset kuitenkin kyseenalaistivat johtajuuteni ja kysyivät vähän väliä, olinko aivan varma että menemme oikeaan suuntaan. Heidän mielestään ympäristö ei näyttänyt kutsuvalta. Olin kuitenkin varma ja pääsimme perille, emme ihan sinne asti, minne olimme ajatelleet menevämme, mutta puistoon kuitenkin. Halusimme olla varmoja, ettemme myöhästyisi bussistamme (koska niitä on todella vain yksi vuoro viikossa), joten emme lähteneet niin pitkälle kuin olimme suunnitelleet. Mukava puisto se oli joka tapauksessa. Matkalla osuimme myös hyvin kauniiseen valkoiseen kirkkoon, joten epäonnistunut reissu se ei lainkaan ollut.

Minneapolis ei siis ole mikään turistikaupunki. Keskusta oli aika nuhjaantuneen oloinen. Hard Rock Cafekin lopetti toimintansa sinä aikana, kun olimme siellä. Oli hämmentävää kulkea ravintolan ohi ja nähdä kaiken olevan niin kuin normaalisti, jättimäinen kitara törröttämässä oven edessä, ja parin tunnin päästä nähdä saman paikan olevan autio, niin kuin siellä ei mitään Hard Rockia olisi koskaan ollutkaan. Varsinkin jättikitaran poissaolo ihmetytti meitä suuresti. Sarah vakuutti, että oli nähnyt kyltin, jossa kyseltiin tietoa kitaravarkaista, mutta arvelimme sen olevan vitsi, kun tajusimme, että ravintola oli lopetettu.

Perjantai-illalla olimme Hard Rock Cafessa syömässä vielä, kun se oli pystyssä. Seinät oli päällystetty kuuluisuuksien kuvilla ja tavaroilla: meidän pöytämme läheisyydestä löytyi mm. Steven Tylerin ja Bon Jovin kitarat, mikä oli minusta ihan mielenkiintoista ja hieno sisustuselementti. Vähän matkan päässä meistä riippuivat kuitenkin Madonnan shortsit, joiden näyttelyarvoa minun oli vaikeampi ymmärtää. Julkkiksetkin käyttää vaatteita, big deal. Eivät ne olleet edes mitkään näyttävät pöksyt, vaan ihan tavalliset farkkushortsit.

Kaikesta huolimatta matka oli hauska. Pääsimme ajelemaan huvipuistolaitteilla, ostelemaan, syömään hyvää ruokaa, rentoutumaan ja näkemään kaikkea kummallista. Bussimatkatkaan eivät olleet niin kamalat kuin olisi voinut odottaa. En saanut lainkaan matkapahoinvointia, aika meni nopeammin kuin huomasikaan ja maisemat olivat kauniita. En haluaisi olla epäisänmaallinen, mutta täytyy myöntää, että täällä on kauniimpi ruska kuin Suomessa. Suurin osa puista ei ole vielä edes vaihtanut väriä, mutta ne jotka ovat, leiskuvat uskomattoman kirkkaissa väreissä. Punaisen, oranssin ja keltaisen miljoonissa eri sävyissä. Menomatkalla kurkistelin bussin puolelta toiselle värikkäiden puiden perässä. Kummallista kyllä, puut Minnesotassa eivät olleet lainkaan niin kauniita kuin Wisconsinissa. Matkalla takaisin ihmettelin, minne kaikki värikkäät puut olivat kadonneet, koska alkumatkasta näkyi vain haaleita värejä. Mutta heti, kun tultiin osavaltiorajalle, maisema muuttui huomattavasti. Minnesotassa on oikeastaan vain peltoja silmänkantamattomiin ja jonkin verran puita niiden reunoilla. Wisconsinissa maasto on kumpuilevaa ja täynnä metsiä. Värit kirkastuivat mitä pitemmälle ajettiin. Auringon hiljalleen laskiessa luonto oli sanoinkuvaamattoman kaunista.