Maatila, ruokaa ja kurpitsalyhtyjen tekoa. Lauantaina oli mukavan rento päivä kiireisen viikon päätteeksi. Aamu oli tosin vielä kiireinen, sillä minulla oli tekemättä eräs kotitehtävä, joka piti palauttaa netin kautta ennen lähtöä. Kaksikymmentä minuuttia ennen kokoontumista sain tehtävän valmiiksi, ryntäsin suihkuun ja ulos. Sarah-raukka oli vielä myöhäisempi kuin minä, nukkui pommiin ja saapui paikalle kolme minuuttia bussin lähdön jälkeen. Me saatiin lukukauden alussa ilmoittautua ohjelmaan, jossa meille annettiin isäntäperheet. Kurjaa oli, että maatila, jonne olimme matkalla, oli Sarahin perheen omistama, eikä hän päässyt sinne.
Ennen maatilaa vuorossa oli maalaishuvipuisto kaupunkilaisjenkeille. Tilalla oli poniajelua, traktorikyytiä heinäpaaleilla, omenan- ja kurpitsanpoimintaa ja kuuluisaa omenapiirakkaa. Muutakin taisi olla, mutta en koskaan päässyt sinne asti. Pysähdys oli tarkoitettu kurpitsan ostamiseen ja lounaan syömiseen, johon ei olisi uskonut menevän kovin paljon aikaa. Kaksi tuntia tuntui aivan liialta. Mutta kun oltiin ajeltu heinäpaaleilla omenatarhojen läpi, pysähdytty poimimaan red ja golden delicious omenia, jatkettu kurpitsapellolle ja löydetty sopivat kurpitsat, tajuttiin, että meillä oli puoli tuntia aikaa ennen kuin bussin oli tarkoitus lähteä jatkamaan matkaa.
Matkat pellolle ja pois veivät yllättävän suuren osan ajasta, traktorit kun eivät olleet mitään formula-autoja ja jonot olivat pitkiä. Hermostuneina minä ja Ingrid katseltiin, kun traktori tuskallisen hitaasti puksutti hakemaan seuraavaa lastiaan kurpitsapellolta ja yritettiin laskea, mahduttaisiinko me sen kyytiin. Toiset vaihtarit olivat jonossa edempänä meitä, mutta me ei oltu haluttu liimautua heidän kylkeensä ja etuilla jonossa. Kun me tajuttiin, miten vähän aikaa meillä oli, me alettiin katua moraaliamme. Ihmeen kaupalla kuitenkin me mahduttiin kyytiin juuri ja juuri: saatiin istua lavan reunalla. Vieressä istujat kehottivat meitä huolestuneina tarraamaan kiinni johonkin. Päästiin takaisin täysissä ruumiin voimissa ja kätevästi vielä ensimmäisinä maksamaan poimimamme omenat ja kurpitsat. Rehellisyys kannattaa.
Kun oltiin maksettu hedelmät, rynnättiin hankkimaan jotain lounaaksi ja päädyttiin jonoon ostamaan sämpylöitä ja omenapiirakkapaloja. Sämpylä oli kummallisin, minkä olen koskaan syönyt, leipä ja kukkurakauhallinen keitettyä lihaa. Ei muuta. Kuuluisaan omenapiirakkaan asti ei koskaan päästy, sillä aikapula painoi päälle ja kuuluisa piirakka oli vähän liian kuuluisaa: liian monet halusivat syödä sitä. Ruoka oli kuitenkin ruokaa ja kummalliset sämpylät täyttivät kurnivat vatsat tarpeeksi hyvin. Bussi ei ollut silti paras paikka syödä niitä, varsinkaan ilman servettejä.
Seuraavan kerran pysähdyttiin keskelle metsikköä ja arvelitiin, että ollaan eksyksissä. Me aavisteltiin pahaa, kun kuskimme jätti meidät ja painui jonnekin näkymättömiin. Joku huomautti, että näin kaikki kauhuelokuvat alkavat. Ajaja palasi pian kuitenkin takaisin ja käski meidät kurpitsoinemme ulos autosta. Olimme perillä.
Perhe, joka otti meidät vastaan, oli todella ystävällinen. He opettivat, miten kurpitsan kovertaminen lyhdyksi onnistuu. Kun lyhdyt olivat valmiit, he tarjosivat salaattia, kalkkunaa ja pizzantekoaineita ja myöhemmin kantoivat pöytään kukkurakaupalla herkkuja. Omenakakkua, brownieita, kurpitsakakkua, -moussea ja -juustokakkua. He veivät myös kaikki halukkaat katsomaan hevosia ja vuohta, joka koonsa puolesta olisi voinut olla poni.
Kurpitsoista tuli hienoja. Ihmiset antoivat luovuutensa loistaa. Sejaylin kurpitsalla oli korvat ja Mikan omalla kulmakarvat. Fabianin kurpitsa näytti oikeasti hieman pelottavalta. Olin hyvin ylpeä myös omastani. Toivoisin kovasti, että pystyisin siirtämään kuvani tietokoneelle, että tekin saisitte ihailla sitä. Nyt se istuu hyllylläni ja hymyilee minulle. Se laittaa minutkin hymyilemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti