Amerikan ruoat vs makaronilaatikko

Homecoming-viikko loppui eiliseen jalkapallopeliin. Vaikka en ollutkaan kovin innoissani koko häslingistä, koska en vain käsittänyt homman pointtia, menin mukaan muutamaan tapahtumaan. Siitä kuitenkin myöhemmin. Päätin käsitellä asioita aika järjestyksessä ja siispä palaan takaisin viime tiistaiseen kokkailu-urakkaani.

Meillä on luterilaisten opiskelijoiden keskuudessa ollut tapana syödä ennen tiistain tapaamisia. Koska minun teki mieli esitellä suomalaista kulttuuria amerikkalaisuuden vastapainoksi, tarjouduin kokkaamaan. Palloilin karjalanpiirakoiden, hernekeiton ja riisipuuron välillä, mutta koska edellä mainitut ruokalajit olisivat vaatineet liian suuria ponnisteluja, valitsin omasta mielestäni suht yksinkertaiset ruoat: makaronilaatikon ja pannukakun.


Vaistoinkäymisiltä en kuitenkaan voinut välttyä. Tullessani kaupasta ja päästyäni asuntolan keittiöön huomasin, että maitokanisteri oli jotenkin iskenyt reiän itseensä ja vuosi maitoa reppuun (olen pahoillani, Ellu). Hetken päästä avasin pastapussin ja puolet makaroneista lensi pitkin keittiötä. Uunin käyttäminenkään ei osoittautunut niin yksinkertaiseksi kuin olin kuvitellut ja pannukakku oli vielä erittäin vaalea oltuaan uunissa yli tunnin. Vasta, kun aikaa oli enää 20 min ennen toisten saapumista, tajusin, mistä lämpötilaa säädetään. Ajattelin, etten voi muuta kuin rukoilla, että ruoka onnistuu. Tuntui, että pettäisin koko Suomen kansan, jos epäonnistuisin.

Ihmeen kaupalla ruoka oli kuitenkin aika onnistunutta ja sai totta tosiaan positiivisen vastaanoton. Kirkon porukat ottivat useita lautasellisia ja kehuivat sitä loppuillan. Vaihtarit, joille tarjosin laatikkoa perjantaina, olivat ihastuksissaan. Loput ruoasta kärräsin Mikalle, jonka silmät loistivat kiitollisuudesta. Kehut tuntuivat vilpittömiltä, mistä olin jonkin verran hämmentynyt, sillä olen pitänyt makaroonilootaa aika arkisena ruokana. Kehut selittyvät ehkä sillä, ettei kampusruoka ole kotiruoan veroista. Monet ovat kyselleet, millaista ruoka täällä on, joten ajattelin, että tämä on hyvä tilaisuus kertoa vähän tarkemmin, millä meitä täällä ravitaan.

Yliopistolla on useita ruokapaikkoja, mutta suurimmaksi osaksi niissä tarjotaan samaa ruokaa: hampurilaisia, ranskiksia, pizzaa, subeja, voileipiä ja panineita. Yhdestä paikasta saa (amerikkalais)meksikolaista ja toisesta kiinalaista ruokaa. Esker on melkein ainoa ruokala, josta saa vähän normaalimpaa ja terveellisempää ruokaa. Se on tosin syö-minkä-jaksat-ja-vielä-vähän-enemmän-buffet, joten siellä päätyy melkein aina syömään liikaa. Yleensä sielläkin tarjolla on hampurilaisia, ranskiksia, sipsejä, hot dogeja ja pizzaa, mutta myös riisiä, pastaa ja joskus perunoitakin, joita ei hyvällä tuurilla ole dipattu voissa (mikä on kyllä kohtuu harvinaista). Ruoat vaihtelevat vähän päivä päivältä, mutta samat myös toistuvat useasti. Lihapullia, porsaanfileetä, pastakastiketta. Joka päivä on aika kuivaa grillattua kanaa, jota päädyn usein ottamaan, koska tuntuu, että muu ruoka on liian rasvaista. Parasta Eskerissä on salaattibaari, josta olen erittäin kiitollinen, vaikkeivät kaikki vihannekset aina aivan tuoreita olekaan.

Vaarallisinta siellä on jälkiruokaosasto, josta löytyy mm. kakkuja, keksejä, donitseja, muffinseja, vanukasta, ja jäätelöä. Aikaisemmin jälkkärit oli sijoitettu aivan uloskäynnin lähistölle, jolloin monet nappasivat keksejä ja brownieita mukaan kävellessään ulos. Nyt ne on siirretty kauemmas ja korvattu hedelmillä. Edellinen yritys saada opiskelijat syömään vähän terveellisemmin oli teipata omenien yläpuolelle pieniä lappusia, joissa luki, miten hyviä ne ovat terveydelle. Taktiikka ei tainnut toimia kovin hyvin.

Monet vaihtarit valittaa Eskerin ruoasta, ja täytyy myöntää, ettei ruoan laatu aina ole hirveän hyvä, mutta syötävää se on, aina välillä jopa hyvää. Ei ole helppoa tehdä ruokaa sadoille ihmisille päivässä. Vaihtoehtoja on niin paljon, että yleensä löytyy jotain, mikä maistuu.

Aamupalaa syön useasti omassa huoneessani: muroja ja hedelmiä, jogurttia tai bagel, joihin olen täällä hurahtunut. Mustikkabagelit on parhaita. Eskerissä ihmisten suosituin aamupala on pekoni, munakokkeli ja pannukakut, mutta tarjolla on myös hedelmiä, leipää, jogurttia ja muroja. Aamupalaa tarjotaan oikeastaan koko päivän, jos joku sattuisi heräämään kuudelta illalla ja kaipaavan aamupalaa.

Jotain ottoja vielä Amerikan kummallisesta ruokavalikoimasta:
Kun hain pannukakkuaineita, minun oli vaikea löytää perustarvikkeita: jauhoja, sokeria ja leivinjauhetta, sillä leipomisosasto oli omistettu koko hyllyn leveydeltä valmispakkauksille, joista voi taikoa keksejä, kakkuja ja brownieita vain lisäämällä vettä. Twinkies-leivokset, jotka mainitsin jo aikaisemmin, ovat ilmeisesti pelkkiä kemikaaleja ja erään amerikkalaisen mukaan valtamerilaivakin maatuisi nopeammin.

Sokeria on kaikkialla. Ostin teen (=kuumaa vettä ja teepussin) kampuksen kahvipuodista. En lisännyt siihen lainkaan sokeria enkä hunajaa, mutta se oli silti niin makeaa, etten pystynyt juomaan kuin puolet. Sokeroimattomia muroja on melkein mahdotonta löytää. Corn flakesit, rice krispiesit ja all branit ovat ehkä ainoita, ja laatuja on sentään kymmeniä. Pikapuurossakin on sokeria melkein yhtä paljon kuin kaurahiutaleita, liioittelematta. McDonaldsissa salaatitkin kuulemma kuorrutetaan sokerilla, että ne maistuisivat paremmilta.

Totuuden nimissä täytyy kertoa, että myydään Amerikassa ihan normaalia ja terveellistä, prosessoimatonta ruokaakin, mutta aika kallista se on pikaruokaan verrattuna. En yhtään enää ihmettele, miksei kukaan tee ruokaa kampuksella. Vaikka suomalainen ruoka olikin ihanaa vaihtelua, en usko, että toistan kokkailuiltaa aivan heti.

Homecoming ja ikkunamaalausta

Homecoming-viikko on tulossa. Älä tunne oloasi huonoksi, jos et tiedä, mikä homecoming on, minäkään en tiennyt ennen kuin googletin sen. Homecoming tarkoittaa tapahtumaa, jota vietetään USA:n yliopistoissa ja lukioissa ja jolla toivotetaan koulun edelliset oppilaat tervetulleeksi takaisin koululle. Täälläkin on kaikenlaisia kilpailuja ja tapahtumia pitkin ensi viikkoa, joka huipentuu lauantain jalkapallo-otteluun. (Lähde: Wikipedia)

Kaikki, mitä minä tiesin homecoming tapahtumasta amerikkalaisten leffojen perusteella olivat tanssiaiset ja kuninkaan ja kuningattaren valinta. Se on suurempi tapahtuma lukioissa, mutta silti täälläkin kruunataan homecoming king ja queen. En kyllä tiedä, mikä virka noilla kuninkaallisilla on, mutta äänestin silti. En tiennyt ehdokkaista paljon mitään, joten valitsin summan mutikassa tytön ja pojan. Jännitys laukeaa ensi viikolla, kun kuninkaalliset valitaan tiistain tanssiaisissa (jonne en kuitenkaan ole menossa, koska kokkaan kirkkoväelle suomalaista ruokaa). Tuskin maltan odottaa tuloksia.

Homecomingviikko oikeastaan alkoi jo eilen ensimmäisellä kilpailulla, johon minäkin osallistuin. Meidän piti maalata muovilevylle (=ikkuna) kuva, josta ilmenee meidän ryhmämme (ISA=international student association) ja homecoming teemamme (Maailman ympäri 80 päivässä). Ikkunoita oli maalaamassa monenlaisia ryhmiä: urheiluporukoita, samassa asuntolassa asuvia, kerhoja, sisar- ja veljeskuntia. Kaikilla oli teemanaan oma elokuvansa ja ikkunoissa näkyi vilahduksia mm. elokuvista Taru sormusten herrasta, Cast away, Men in black ja Kung fu panda. Vaikka ikkunoissa oli hienoja taidonnäytteitä, olemme varmoja, että voitamme. Niin kuin varmasti kaikki muutkin ryhmät.

Skandinavia oli hyvin edustettuna maalaustiimissä, mikä näkyy myös kuumailmapallon lipuissa...

Muuta ohjelmaa homecoming viikolla on mm. keilaus- ja biljardikisa, tanssikilpailu ja paraati. Antropologia-kurssillani (kultturien tutkimusta) meidän pitäisi ryhmissä seurata opiskelijoiden käytöstä ja suorittaa jonkinlainen tutkimus. Aihe tutkimukselle valittiin sen perusteella, että sen pitäisi olla kaikille tuttu ilmiö. Noh, ainakin saan taas käyttää Suomi-korttiani, jos projektissa on ongelmia.

Kurpitsanpoimintaa, -lyhtyjä ja -piirakkaa

Maatila, ruokaa ja kurpitsalyhtyjen tekoa. Lauantaina oli mukavan rento päivä kiireisen viikon päätteeksi. Aamu oli tosin vielä kiireinen, sillä minulla oli tekemättä eräs kotitehtävä, joka piti palauttaa netin kautta ennen lähtöä. Kaksikymmentä minuuttia ennen kokoontumista sain tehtävän valmiiksi, ryntäsin suihkuun ja ulos. Sarah-raukka oli vielä myöhäisempi kuin minä, nukkui pommiin ja saapui paikalle kolme minuuttia bussin lähdön jälkeen. Me saatiin lukukauden alussa ilmoittautua ohjelmaan, jossa meille annettiin isäntäperheet. Kurjaa oli, että maatila, jonne olimme matkalla, oli Sarahin perheen omistama, eikä hän päässyt sinne.

Ennen maatilaa vuorossa oli maalaishuvipuisto kaupunkilaisjenkeille. Tilalla oli poniajelua, traktorikyytiä heinäpaaleilla, omenan- ja kurpitsanpoimintaa ja kuuluisaa omenapiirakkaa. Muutakin taisi olla, mutta en koskaan päässyt sinne asti. Pysähdys oli tarkoitettu kurpitsan ostamiseen ja lounaan syömiseen, johon ei olisi uskonut menevän kovin paljon aikaa. Kaksi tuntia tuntui aivan liialta. Mutta kun oltiin ajeltu heinäpaaleilla omenatarhojen läpi, pysähdytty poimimaan red ja golden delicious omenia, jatkettu kurpitsapellolle ja löydetty sopivat kurpitsat, tajuttiin, että meillä oli puoli tuntia aikaa ennen kuin bussin oli tarkoitus lähteä jatkamaan matkaa. 

Matkat pellolle ja pois veivät yllättävän suuren osan ajasta, traktorit kun eivät olleet mitään formula-autoja ja jonot olivat pitkiä. Hermostuneina minä ja Ingrid katseltiin, kun traktori tuskallisen hitaasti puksutti hakemaan seuraavaa lastiaan kurpitsapellolta ja yritettiin laskea, mahduttaisiinko me sen kyytiin. Toiset vaihtarit olivat jonossa edempänä meitä, mutta me ei oltu haluttu liimautua heidän kylkeensä ja etuilla jonossa. Kun me tajuttiin, miten vähän aikaa meillä oli, me alettiin katua moraaliamme. Ihmeen kaupalla kuitenkin me mahduttiin kyytiin juuri ja juuri: saatiin istua lavan reunalla. Vieressä istujat kehottivat  meitä huolestuneina tarraamaan kiinni johonkin. Päästiin takaisin täysissä ruumiin voimissa ja kätevästi vielä ensimmäisinä maksamaan poimimamme omenat ja kurpitsat. Rehellisyys kannattaa.

Kun oltiin maksettu hedelmät, rynnättiin hankkimaan jotain lounaaksi ja päädyttiin jonoon ostamaan sämpylöitä ja omenapiirakkapaloja. Sämpylä oli kummallisin, minkä olen koskaan syönyt, leipä ja kukkurakauhallinen keitettyä lihaa. Ei muuta. Kuuluisaan omenapiirakkaan asti ei koskaan päästy, sillä aikapula painoi päälle ja kuuluisa piirakka oli vähän liian kuuluisaa: liian monet halusivat syödä sitä. Ruoka oli kuitenkin ruokaa ja kummalliset sämpylät täyttivät kurnivat vatsat tarpeeksi hyvin. Bussi ei ollut silti paras paikka syödä niitä, varsinkaan ilman servettejä. 

Seuraavan kerran pysähdyttiin keskelle metsikköä ja arvelitiin, että ollaan eksyksissä. Me aavisteltiin pahaa, kun kuskimme jätti meidät ja painui jonnekin näkymättömiin. Joku huomautti, että näin kaikki kauhuelokuvat alkavat. Ajaja palasi pian kuitenkin takaisin ja käski meidät kurpitsoinemme ulos autosta. Olimme perillä. 

Perhe, joka otti meidät vastaan, oli todella ystävällinen. He opettivat, miten kurpitsan kovertaminen lyhdyksi onnistuu. Kun lyhdyt olivat valmiit, he tarjosivat salaattia, kalkkunaa ja pizzantekoaineita ja myöhemmin kantoivat pöytään kukkurakaupalla herkkuja. Omenakakkua, brownieita, kurpitsakakkua, -moussea ja -juustokakkua. He veivät myös kaikki halukkaat katsomaan hevosia ja vuohta, joka koonsa puolesta olisi voinut olla poni. 

Kurpitsoista tuli hienoja. Ihmiset antoivat luovuutensa loistaa. Sejaylin kurpitsalla oli korvat ja Mikan omalla kulmakarvat. Fabianin kurpitsa näytti oikeasti hieman pelottavalta. Olin hyvin ylpeä myös omastani. Toivoisin kovasti, että pystyisin siirtämään kuvani tietokoneelle, että tekin saisitte ihailla sitä. Nyt se istuu hyllylläni ja hymyilee minulle. Se laittaa minutkin hymyilemään.

Kuvia kampukselta

Jotkut ovat ehkä ihmetelleet, miksen ole ladannut kuvia blogiin. Se johtuu siitä, että unohdin kameran usb-kaapelin Suomeen, en ole löytänyt vastavaa piuhaa täältä, eikä muistikorttini sovi tietokoneeseen. Viime yritys muistikortin kanssa johti siihen, että kortti oli jumissa koneessa ja meni pari tuntia ja paljon epätoivoista nitkutusta ennen kuin sain sen ulos. Mutta ei hätiä mitiä. Seuraavasta osoitteesta voi käydä katsomassa joitain väläyksiä Wisconsinin väriloistosta. Kuvat on ottanut kampuksen valokuvaaja. Facebookin omaavat ehkä osuivatkin jo sivulle. http://www.flickr.com/photos/64166041@N06/6214974274/in/set-72157627825414466/lightbox/

Ps. Blogikirjoitus seuraa perässä. Mulla on ollut aika kiireinen viikko. Aika kiperä (ja työläs!) aine on viittä vaille valmis, aikaa palautukseen on vielä 50 min. Hyvissä ajoin ollaan :)

Asuntolaelämää

Kampuksella on 13 asuntolaa ja minä asun niistä suurimmassa, Wellsissa. Siinä on kaksi siipeä, Wells East ja West ja molemmissa on 10 kerrosta. Niihin mahtuu minun laskujeni mukaan yhteensä noin 1200 opiskelijaa. Tässä joitain asioita, joita en kovin paljoa arvosta asuntolassa asumisessa.

1)   Melu. Naapurini ovat hauskaa porukkaa, 18-vuotiaita tyttöjä ja poikia, jotka ovat juuri päässeet muuttamaan pois vanhempiensa valvonnasta. Ensimmäiset yöt olivat mielenkiintoisia, kun joka yö heräsin 2-3 aikoihin hirveään meluun ja pelkäsin, että joku tulee ovesta läpi. Pojat hakkailivat innostuksessaan ovia ja eräänä yönä joku oli tökkinyt kaikkiin käytävän oviin täytekeksejä.

2)   Kokolattiamatot.

3)   En ole vielä kovin hyvin löytänyt yhteistä säveltä asuinkumppanieni kanssa, enkä ole vielä niin harjoittunut small talkissa, että keksisin jotain sanottavaa toisille vessassa.

4)   Huoneissa ei ole hanaa eikä lavuaaria, joten joka kerta, kun haluan juoda, pestä astioita tai kaataa jotain viemäriin, joudun menemään vessaan. Meidän huoneemme sijaitsee mahdollisimman kaukana vessasta käytävän päässä ja joudun kulkemaan kaikkien huoneiden ohi. Välillä matkalla joutuu väistelemään ilmassa viuhuvia jalkapalloja ja pelaavia poikia.

5)   Vessassa on pytty, joka roiskii vettä ja ties mitä muuta päälle, kun sen vetää. Yritän vältellä sitä aina kun mahdollista, mutta aina se ei ole mahdollista.

6)   Yksityisyyden puuttuminen. Miyuki on tosi mukava tyttö, mutta välillä kaipaan yksityisyyttä. Eräänä iltana, kun olin vähän sairaana ja makasin sängyssä näyttäen varmasti hehkeältä, Miyuki puhui videopuhelua ystävänsä kanssa. En ollut varma, näyinkö tuon ystävän tietokoneruudulla, mutta joka tapauksessa se sai minut tuntemaan oloni hieman epämukavaksi. Samana iltana eräs Miyukin miespuolinen kaveri, jonka myös minä tunnen, tuli käymään huoneessa, kun olin jo mennyt nukkumaan ja makoilin yhtä kauniina sängyllä. Taaskin tunsin oloni vähän tukalaksi.

7)   Palohälytykset. Meitä varoitettiin lukukauden alussa, että Wellsissä on usein vääriä palohälytyksiä. Tänään sattui kaksi ensimmäistä puolen tunnin sisällä toisistaan. Hälytys oli kimakka ja korvia raastava, ja kaikkien täytyi lähteä ulos. Onneksi en sentään ollut nukkumassa tai suihkussa, yksi poloinen tyttö kun joutui tulemaan ulos vain pyyhe päällään. Ei ole kovin kivaa, jos joutuu koko ajan olemaan varuillaan, ettei ole puolipukeissa, kun hälytys tapahtuu. Häslingin ansiosta pääsin kuitenkin juttelemaan eräälle kaverille, jota en ollut nähnyt pitkiin aikoihin, joten ei se täysin turha ollut.

Minneapolis

Oi voi. Piti kirjoittaa pian (ja lyhyempiä tekstejä), mutta kuinkas sitten kävikään. Viime viikonloppu vierähti Minneapoliksessa (Minneapolissa?) eikä tietokoneelle ollut pääsyä. Pahoittelen.

Perjantaina lähdettiin siis Minnesotaan Ingridin, Sarahin ja Paulan kanssa. Bussilla sinne körötteli kuusi tuntia ja rapiat, joten matka vaati motivaatiota. Sitä meillä kyllä riitti. Whitewater on ihan kiva kylänen, mutta välillä on mukava päästä vähän muuallekin. Minneapolissa sijaitsee USA:n suurin ostoskeskus Mall of America, jossa on yli 500 liikettä, 4 tavarataloa, elokuvateatteri, akvaario ja huvipuisto. Ihan tosi, huvipuisto. Bussit lähtevät Whitewaterista vain kerran viikossa, perjantaina, ja palaavat sunnuntaina, joten mahdollisuuksia lähteä ja tulla ei  ole paljon, ellei saa pummattua kyytiä joltakulta autolliselta.

Hotelli maksoi vain 50 dollaria kahdelta yöltä, joten odotin nuhjaantunutta hostellia, jossa saamme jakaa saman huoneen 10 muun kanssa. Yllätys oli melkoinen, kun pääsimme huoneeseemme, joka oli todella siisti ja viihtyisä, varustettu kahvinkeittimellä ja laajakuvatv:llä. Ostoskeskus sijaitsi korkeintaan puolen kilometrin päässä ja näkyi ikkunasta, mutta silti hotelli tarjosi autokyydin puolen tunnin välein.

Ingrid ja Sarah ovat paljon innokkaampia shoppailijoita kuin minä. He olisivat voineet viettää kaupoissa päiviä, jos vain rahat olisivat riittäneet. Päivän päätteeksi heillä oli molemmat kädet täynnä pussukoita. Minä en ostanut kovinkaan paljoa, mutta löysin kuitenkin kaiken tarpeellisen, lukuun ottamatta uimapukua ja -lakkia. On uskomatonta, että vaikka keskuksessa oli varmasti yli kymmenen urheilukauppaa, yhdessäkään ei myyty tarvikkeita uimareille. Se ei ilmeisesti ole kovin suosittu urheilulaji täälläpäin. Mistäköhän Michael Phelps kamppeensa hankkii...

Kaupoissa oli kuitenkin hauska hengailla ja katsella kaikkea hullua, mitä amerikkalaisille myydään. Eräässä villin lännen kaupassa myytiin riveittäin stetsoneita ja bootseja. Sieltä löytyi myös tikkareita, joissa oli oikea skorpioni sisällä. Kysyin myyjältä, ostaako kukaan niitä. Yllättävän moni kuulemma.

Viikonlopun aikana pääsimme myös Minneapolin keskustaan, vain todetaksemme, ettei siellä ole kovin paljon nähtävää. Harhailimme sunnuntaina ympäriinsä ja ihmettelimme, missä kaikki kaupat ovat. Ilmeisesti Mall of Americassa. Yritimme löytää ruokakauppaa, jotta olisimme voineet mennä piknikille yhteen Minneapoliksen puistoista. Emme löytäneet. Apteekissa kuitenkin myytiin kaikenlaista naposteltavaa, joten varustauduimme siellä suklaalla, kekseillä ja sipseillä. Onneksi törmäsimme myös voileipäpaikkaan, josta ostimme leivät, ja niiden voimalla jaksoimme jatkaa matkaa.

Minä olin ainoa, joka tiesin, missä päämääräpuistomme sijaitsi ja johdin ryhmää. Toiset kuitenkin kyseenalaistivat johtajuuteni ja kysyivät vähän väliä, olinko aivan varma että menemme oikeaan suuntaan. Heidän mielestään ympäristö ei näyttänyt kutsuvalta. Olin kuitenkin varma ja pääsimme perille, emme ihan sinne asti, minne olimme ajatelleet menevämme, mutta puistoon kuitenkin. Halusimme olla varmoja, ettemme myöhästyisi bussistamme (koska niitä on todella vain yksi vuoro viikossa), joten emme lähteneet niin pitkälle kuin olimme suunnitelleet. Mukava puisto se oli joka tapauksessa. Matkalla osuimme myös hyvin kauniiseen valkoiseen kirkkoon, joten epäonnistunut reissu se ei lainkaan ollut.

Minneapolis ei siis ole mikään turistikaupunki. Keskusta oli aika nuhjaantuneen oloinen. Hard Rock Cafekin lopetti toimintansa sinä aikana, kun olimme siellä. Oli hämmentävää kulkea ravintolan ohi ja nähdä kaiken olevan niin kuin normaalisti, jättimäinen kitara törröttämässä oven edessä, ja parin tunnin päästä nähdä saman paikan olevan autio, niin kuin siellä ei mitään Hard Rockia olisi koskaan ollutkaan. Varsinkin jättikitaran poissaolo ihmetytti meitä suuresti. Sarah vakuutti, että oli nähnyt kyltin, jossa kyseltiin tietoa kitaravarkaista, mutta arvelimme sen olevan vitsi, kun tajusimme, että ravintola oli lopetettu.

Perjantai-illalla olimme Hard Rock Cafessa syömässä vielä, kun se oli pystyssä. Seinät oli päällystetty kuuluisuuksien kuvilla ja tavaroilla: meidän pöytämme läheisyydestä löytyi mm. Steven Tylerin ja Bon Jovin kitarat, mikä oli minusta ihan mielenkiintoista ja hieno sisustuselementti. Vähän matkan päässä meistä riippuivat kuitenkin Madonnan shortsit, joiden näyttelyarvoa minun oli vaikeampi ymmärtää. Julkkiksetkin käyttää vaatteita, big deal. Eivät ne olleet edes mitkään näyttävät pöksyt, vaan ihan tavalliset farkkushortsit.

Kaikesta huolimatta matka oli hauska. Pääsimme ajelemaan huvipuistolaitteilla, ostelemaan, syömään hyvää ruokaa, rentoutumaan ja näkemään kaikkea kummallista. Bussimatkatkaan eivät olleet niin kamalat kuin olisi voinut odottaa. En saanut lainkaan matkapahoinvointia, aika meni nopeammin kuin huomasikaan ja maisemat olivat kauniita. En haluaisi olla epäisänmaallinen, mutta täytyy myöntää, että täällä on kauniimpi ruska kuin Suomessa. Suurin osa puista ei ole vielä edes vaihtanut väriä, mutta ne jotka ovat, leiskuvat uskomattoman kirkkaissa väreissä. Punaisen, oranssin ja keltaisen miljoonissa eri sävyissä. Menomatkalla kurkistelin bussin puolelta toiselle värikkäiden puiden perässä. Kummallista kyllä, puut Minnesotassa eivät olleet lainkaan niin kauniita kuin Wisconsinissa. Matkalla takaisin ihmettelin, minne kaikki värikkäät puut olivat kadonneet, koska alkumatkasta näkyi vain haaleita värejä. Mutta heti, kun tultiin osavaltiorajalle, maisema muuttui huomattavasti. Minnesotassa on oikeastaan vain peltoja silmänkantamattomiin ja jonkin verran puita niiden reunoilla. Wisconsinissa maasto on kumpuilevaa ja täynnä metsiä. Värit kirkastuivat mitä pitemmälle ajettiin. Auringon hiljalleen laskiessa luonto oli sanoinkuvaamattoman kaunista.