Näytänkö sinusta saksalaiselta?

Eilen ja toissapäivänä saatiin syksyn ensimmäiset lumet. Kun aamulla joku ennusti päivän aikana tulevan lunta, olin varma tyrmätessäni ennustuksen, sillä sillä hetkellä ilma oli lämmin ja taivaalta tuli vettä. Suomessa ei voisi kuvitellakaan, että samana päivänä tulisi ensin vettä ja sitten lunta, mutta tämä onkin Amerikka. Tunnin tai parin päästä jouduin totta tosiaan myöntämään, että luntahan sieltä tupruttaa. Ikäviä, pisteliäitä jääkiteitä, mutta selkeästi lumisempaa kuin vesi. Parin tunnin sisällä lähes jokaisen vaihtarin facebook-päivityksessä puhuttiin lumesta. Ihmiset ottivat kuvia, videoita, kirjoittivat oodeja ja suunnittelivat lumisotia. Harmi vaan, että lumentulo loppui ennen kuin yksikään hiutale jäi maahan.

Sen lisäksi, että lunta voi ilmeisesti ruveta satamaan milloin vain, poikkeavaa lumisateessa on myös tuuli. Keskiviikko oli yhtä Kuokkalan siltaa. Kun astuin ulos aamulla, olin lentää selälleni tuulesta. Lumi ei ole kovin nautinnollista, jos se hyökkää kimppuun. Suomalaisina me ollaan oltu aika ylimielisiä, kun paikalliset on puhunut talven kylmyydestä. Pyh ja pah, kuinka kylmää täällä muka voisi suomalaiselle olla? Mutta jos täällä on reilut kakskytä (ellei jopa 30) astetta pakkasta ja keskiviikkoinen tuuli, voin hyvin ymmärtää ihmisten varoitukset.

Eilen oli vähintään kolmas kerta, kun joka veikkasi kansallisuudekseni Saksan. Muutaman kerran minua on kutsuttu tanskalaiseksi ja muita arvauksia on ollut ainakin Ruotsi ja Norja, jotka sentään ovat ihan ymmärrettäviä. Mikä ei ole niin ymmärrettävää on se, että monet ovat veikanneet jotakin näistä kansallisuuksista, vaikka olisin jo pariin kertaan kertonut, mistä olen kotoisin. Jostain syystä Suomi ei tunnu pysyvän ihmisten mielessä. En vain voi käsittää, mistä johtuu, että ihmiset muistavat Tanskan paremmin kuin Suomen.

Nokia, Nightwish ja Lordi eivät ole ainoita asioita, jotka ovat päässeet Suomesta pitkälle. Eilen jouduin aivan tolaltani, kun näin yliopiston kahvipuodissa myynnissä Pandan lakritsia. Aikuisten oikeesti, suomalaista lakua! Kirsikanmakuista, all natural lakritsia, jota kukaan Suomessa tuskin ostaisi, mutta Jyväskylän mustaa kultaa yhtä kaikki. En välittänyt pätkääkään ympäröivien ihmisten toljottavista katseista, kun kaivoin kameran laukusta ja ikuistin tuon koskettavan hetken. Ja tottahan minun piti ostaa pussi. Kysyin kahvilan myyjältä, olivatko he myyneet lakua kauankin aikaa ja mietin itsekseni, kuinka sokea olin nämä reilut kaksi kuukautta ollut. Ilmeisesti hyvin, sillä myyjä vakuutti, ettei lakritsi ollut mikään uusi juttu. Totta kai minun piti mainostaa karkkien olevan minun maastani. Myyjän reaktio: "jaa sinä siis tiedät, mitä se on?"

Sisältö ei ollut lainkaan niin ällöttävä kuin kirsikkalakritsin voisi olettaa olevan. Koska pussi oli "all natural", se ei maistunut yhtään niin keinotekoiselta kuin kaikki muut kirsikkatuotteet. Aika tehokkaasti pussi tyhjeni, vaikka minun piti maistaa vain pari palaa.