Kiitospäivän viettoa

Kiitospäivää vietettiin viime viikon torstaina ja sen kunniaksi meille suotiin neljän päivän loma opiskelusta. Tarpeeseen se tulikin, sillä opettajat kasasivat kaikki projektit, aineet ja kokeet lomaa edeltäville päiville. Keskiviikkoiltapäivällä opiskelijat lähtivät kuka minnekin, illalla paikalla oli tuskin ketään. Minun kerroksessani ei ollut yhtäkään muuta. Täysin tyhjässä valtavassa asuntolassa on minusta jotain karmivaa. En tiedä, oliko paikalla yhtään henkilökunnan jäsentä, mutta en ainakaan nähnyt ketään. Käytävät muistuttivat minua Hohdosta. Tuskin uskalsin mennä vessaan, kun odotin Jack Nicholsonin hyppäävän nurkan takaa hetkenä minä hyvänsä.

Selvisin torstaiaamuun asti ja sain nähdä taas ihmisiä. Kotikirkkoni pastori vei minut  perheensä kanssa oman perinteensä mukaan syömään ravintolaan. Vaikka ateria ei ollutkaan kotona valmistettu kiitospäiväateria, ruoka oli hyvin perinteistä ja äärettömän hyvää. Ainoa huono puoli oli se, että ruokailu loppui nopeammin kuin jos olisimme olleet kotona syömässä, ja minun täytyi jo neljältä mennä takaisin Wellsiin. En kauaa sietänyt olla siellä yksin (varsinkin kun naapurini oli jättänyt herätyskellonsa päälle), joten illaksi lähdin syömään vähän lisää kalkkunaa ISA:n puheenjohtajan (tai pääministerin, niin kuin hän itseään nimittää) kotiin. Ilta oli hauska, vaikka suurin osa vieraista oli espanjankielisiä ja minulla oli välillä hieman ulkopuolinen olo. Todella ystävällisiä he kuitenkin olivat ja olinkin siellä paljon mieluummin kuin yksin huoneessani.

Kiitospäivä sai alkunsa ensimmäisestä talvesta, jotka uudisraivaajat viettivät Amerikassa. He olisivat nääntyneet nälkään, jos intiaanit eivät olisi tuoneet heille ruokaa. Siitä kiitollisina he ylistivät Jumalaa. Tätä tapahtumaa olisi ainakin tarkoitus muistella ja olla kiitollinen, mutta monelle se on ilmeisesti vain juhla jolloin syödään aivan liikaa kalkkunaa (minä söin sitä viime viikolla neljä kertaa) ja valmistaudutaan seuraavaan päivään. Musta perjantai on mahdollisesti kiitospäivääkin suurempi juhla: vuoden tärkein alennusmyyntipäivä. Amerikkalaiset jonottavat kauppojen ovien takana aamuyöllä ja ovat valmiit ryntäämään alennetuille tuotteille heti, kun ovet avataan. Viime vuonna ihmisiä jopa kuoli tungoksessa. 

Wallmart avattiin jo kymmeneltä torstai-illalla ja se oli auki ilmeisesti perjantaikeskiyöhön asti. Alun perin ajattelin mennä katselemaan hullutusta, mutta sänky oli mukavampi ja turvallisempi vaihtoehto Jack Nicholsoninkin kanssa. Sitä paitsi ajattelin, että näen tarpeeksi shoppailuhulluja myöhemminkin, perjantaiaamuna oli nimitäin vuorossa reissu Chicagoon.

Chicagossa oli jälleen hauskaa, vaikkakin sateista ja täyttä. Kaupat pursuivat ihmisiä ja kaduilla piti kulkea jonossa. Minua ihmismassat ahdistavat, enkä pidä muutenkaan paljon shoppailusta. Opin myös erään asian amerikkalaisesta ystävällisyydestä: mustana perjantaina sitä löytyy paljon vähemmän. Ihmiset tönivät ja tuuppivat, eivätkä vaivaudu pyytelemään anteeksi. Löydettiin kuitenkin ihan hyviä tarjouksia, mikä oli melkein litistetyksi tulemisen arvoista. Niiden parin päivän aikana, jotka minä, Miyuki ja Erika (toinen japanilainen vaihtari) vietettiin Chicagossa, me käytiin myös museossa, tarkastelemassa kaupunkia yhdestä sen korkeimmista rakennuksista ja syömässä älyttömän hyvää juustokakkua. 

Sunnuntai me vietettiin Erikan isäntäperheen, Cindyn ja Bobin, luona. Kiitospäivän jälkeen alkaa joulu ja niinpä mekin käytettiin päivä talon koristelemiseen. Minusta tuntui aika hullulta koristella joulukuusi marraskuussa, mutta ilmeisesti se on maan tapa. Naapuritalojen pihat alkoivat täyttyä muovisista lumiukoista, poroista ja joulupukeista. Cindylla ja Bobilla on onneksi parempi maku mitä joulukoristeisiin tulee, vaikka heiltäkin löytyi kaapista laulava joulupukki. Joka tapauksessa he olivat todella mukavia, ja muutaman tunnin tuttavuuden jälkeen tunsin oloni jo melkein perheenjäseneksi.  He alkoivat heti suunnitella, mitä tarjoaisivat, kun seuraavan kerran tulisin käymään.

Viimeiseksi ilmoitusasioita. Ensiksi, täytyy tehdä korjaus aikaisempaan kirjoitukseen. En saavukaan 30. joulukuuta vaan vasta 31. Hämmennyin siitä, että lähden täältä jo 30. päivä. Pahuksen aikaero. Tähän suuntaan jet lagista toipumiseen meni neljä päivää ja ilmeisesti takaisinpäin se on vielä pahempi. Uusi vuosi taitaa mennä nukkuessa.

Unohdin, mikä toinen asiani oli.

Kolmanneksi pidän viikon päästä itsenäisyyspäivänä esitelmän Suomesta kirkon nuorille ja olisin kiitollinen avusta. Jos haluatte vaikuttaa siihen, miten Suomea edustetaan maailmalla, lähettäkää viestiä osoitteeseen liisa_viren@hotmail.com tai facebookiin ja antakaa ehdotuksia, mitä minun pitäisi ehdottomasti sanoa. Tänks.

Normaali päivä Whitewaterissa

Mun ensimmäiset luennot alkaa joko 9:30 (ti ja to) tai 9:55 (ma, ke&pe), joten aamu on mukavaa löhöilyaikaa (tai usein viime hetken läksyjenteko aikaa). Miyukin kännykkä pärähtää puoli kasilta soittamaan joko rokkiversiota Vivaldin kesästä tai jotain japanilaista biisiä, joita olen oppinut vihaamaan. Miyuki läimäyttää puhelimen hiljaiseksi, jollaisena se ei kuitenkaan pysy kovin kauaa. Torkutus jatkuu usein puolesta tunnista jopa tuntiin, jonka aikana vertailen mielessäni sängyn pehmeyttä ja kotitehtävien tärkeyttä. Yleensä sänky saa voiton, elleivät läksyt ole aivan välttämättömiä.


Jos minulta vielä löytyy jotain aamupala-aineita, syön aamupalaksi jogurttia ja hedelmiä, mutta koska jääkaappi on niin pikkuruinen, ne ovat usein lopussa. Olen ostanut myös kaurahiutaleita aamupuuroa varten, mutten ole kovin montaa kertaa sitä keitellyt, sillä se monivaiheinen prosessi, johon minulla ei monenakaan aamuna ole aikaa. Näin se tapahtuu:

Aivan ensimmäiseksi puuronkeittäjän pitää kävellä vessaan pesemään astioita, sillä hän on liian laiska pestäkseen ne heti syömisen jälkeen. Seuraavaksi hän hakee kaurahiutaleet ja maidon huoneesta ja veden juoma-altaalta. Kolmanneksi kotikokki taapertaa ensimmäiseen kerrokseen mikrolle, joka jostain syystä sijaitsee limsa- ja karkkiautomaattien luona eikä keittiössä, jossa hän pitää puurohilloaan. Puuron keittyessä mikrossa hän jää vähän liian pitkäksi aikaa ihmettelemään automaattia, josta saa ostaa alusvaatteita, ja seuraavaksi huomaa, kuinka kaurahiutaleet kuohuvat yli. Neljäs vaihe on etsiä ensimmäisen kerroksen vessa ja pyyhkiä mikro käsipaperilla. Viidenneksi täytyy hakea lisää paperia, koska hän ei koskaan ota ensimmäisellä kerralla tarpeeksi. Luulisi, että toisella kerralla jo onnistuisi, mutta ei, puhtaaseen lopputulokseen tarvitaan vielä kolmas kerta. Tämän jälkeen surkea kokki kolmonen tarkastelee onnetonta puuroannostaan, josta on jäljellä ehkä kolmasosa ja pohtii, pitäisikö lähteä toiselle kierrokselle. On varsin ymmärrettävää, että hän päättää luovuttaa ja syödä vähän reilummin lounaalla.

Tämän takia olen hiljattain usein valinnut meneväni aamupalalle jonnekin yliopiston kahvilaan.

Luennot kuluvat vaihtelevalla menestyksellä. Rotupolitiikan kurssilla me ollaan joka kerralla katsottu videoita youtubesta tai nauhalta. Sosiologian luennollakin me katsotaan usein videoita, mutta huonommalla menestyksellä. Alusta menee kymmenen minuuttia siihen, kun luennoitsija Mr Greene yrittää selvittää, miksi ääni ei tällä kerralla toimi. Hän on ihan hauska vanha pieni mies, mutta onneton teknologian kanssa. Vietin erään luennon alun opettaessa häntä lausumaan nimeni oikein. Lisa olisi ollut minulle riittävä, mutta hän pyytämällä pyysi minua opettamaan täydellisen ääntämyksen. Aika hyvin hän sen ahkeran yrittämisen jälkeen oppikin, joten en voi ymmärtää, miten hän on nyt päätynyt kutsumaan minua Lizaksi [laiza], jota en meinaa ikinä tunnistaa omaksi nimekseni.

Antropologia on ehdoton inhokkiaineeni valtavan läksyvuoren takia. Tälläkin viikolla meidän piti lukea yli sata sivua tekstejä ja palauttaa opintotehtävä. Intiaanikurssi taas on ehkä mielenkiintoisin kaikista. Eri heimoihin liittyy niin paljon kaikkea kiehtovaa, mistä mulla ei ole ollut hajuakaan. Lisäksi täytyy mainita, että siellä on poika, joka näyttää aika paljon Edward Cullenilta (joka on yksi henkilö Twilight-nimisessä teinikirja/leffa-sarjassa). Minusta se on aika hauskaa.

Mulla on keskimäärin kaksi luentoa päivässä, joiden välillä yritän saada opiskeltua, mutta nälkä vie usein voiton kirjoista. Esker sijaitsee aivan eri puolella kampusta kuin luentorakennukset, mutta lähes joka päivä päädyn kävelemään sinne salaatin perässä. On mukava, että siellä ei lähes koskaan tarvitse syödä yksin, sillä aina sieltä löytää syömästä ainakin yhden vaihtarin, jonka kanssa turista.

Luentojen jälkeen olen leiriytynyt monena päivänä kirjastoon, sillä omassa huoneessa on vaikeaa lukea. Siellä on tietokone, Miyuki ja naapurit, jotka vievät huomiota tehokkaasti pois kirjoista. Ei kirjastokaan aivan unelmapaikka ole, sillä usein siellä on aika kylmä. Varsinkin kolmannessa kerroksessa, josta tykkään muuten hiljaisuuden takia, jäätyvät näpit nopeasti.

Iltapäiväopiskelun keskeyttää toinen Esker-kierros, jossa voi kulua parhaimmillaan toista tuntia kavereitten kanssa jutellessa. Takaisintulomatkalla harmittaa, kun kotitehtäväpinkka muistuu taas mieleen. (Huomaan, että puhun aika paljon läksyistä ja olen pahoillani, jos teitä kyllästyttää, mutta ne muodostavat suuren osan elämästäni täällä. Opettajat antavat hirveästi tekemistä verrattuna Suomen proffiin.)


Iltaisin olen yrittänyt tehdä jotain muuta kuin läksyjä. Monena iltana ollaan katsottu leffoja, joskus mennään uimaan, joskus menen lenkille, yleensä sillä seurauksella, että ilta venähtää pitkäksi. Ja taas aamulla harmittaa, kun ei meinaa päästä sängystä ylös tekemään niitä tehtäviä, jotka illalla jäivät tekemättä.

Näytänkö sinusta saksalaiselta?

Eilen ja toissapäivänä saatiin syksyn ensimmäiset lumet. Kun aamulla joku ennusti päivän aikana tulevan lunta, olin varma tyrmätessäni ennustuksen, sillä sillä hetkellä ilma oli lämmin ja taivaalta tuli vettä. Suomessa ei voisi kuvitellakaan, että samana päivänä tulisi ensin vettä ja sitten lunta, mutta tämä onkin Amerikka. Tunnin tai parin päästä jouduin totta tosiaan myöntämään, että luntahan sieltä tupruttaa. Ikäviä, pisteliäitä jääkiteitä, mutta selkeästi lumisempaa kuin vesi. Parin tunnin sisällä lähes jokaisen vaihtarin facebook-päivityksessä puhuttiin lumesta. Ihmiset ottivat kuvia, videoita, kirjoittivat oodeja ja suunnittelivat lumisotia. Harmi vaan, että lumentulo loppui ennen kuin yksikään hiutale jäi maahan.

Sen lisäksi, että lunta voi ilmeisesti ruveta satamaan milloin vain, poikkeavaa lumisateessa on myös tuuli. Keskiviikko oli yhtä Kuokkalan siltaa. Kun astuin ulos aamulla, olin lentää selälleni tuulesta. Lumi ei ole kovin nautinnollista, jos se hyökkää kimppuun. Suomalaisina me ollaan oltu aika ylimielisiä, kun paikalliset on puhunut talven kylmyydestä. Pyh ja pah, kuinka kylmää täällä muka voisi suomalaiselle olla? Mutta jos täällä on reilut kakskytä (ellei jopa 30) astetta pakkasta ja keskiviikkoinen tuuli, voin hyvin ymmärtää ihmisten varoitukset.

Eilen oli vähintään kolmas kerta, kun joka veikkasi kansallisuudekseni Saksan. Muutaman kerran minua on kutsuttu tanskalaiseksi ja muita arvauksia on ollut ainakin Ruotsi ja Norja, jotka sentään ovat ihan ymmärrettäviä. Mikä ei ole niin ymmärrettävää on se, että monet ovat veikanneet jotakin näistä kansallisuuksista, vaikka olisin jo pariin kertaan kertonut, mistä olen kotoisin. Jostain syystä Suomi ei tunnu pysyvän ihmisten mielessä. En vain voi käsittää, mistä johtuu, että ihmiset muistavat Tanskan paremmin kuin Suomen.

Nokia, Nightwish ja Lordi eivät ole ainoita asioita, jotka ovat päässeet Suomesta pitkälle. Eilen jouduin aivan tolaltani, kun näin yliopiston kahvipuodissa myynnissä Pandan lakritsia. Aikuisten oikeesti, suomalaista lakua! Kirsikanmakuista, all natural lakritsia, jota kukaan Suomessa tuskin ostaisi, mutta Jyväskylän mustaa kultaa yhtä kaikki. En välittänyt pätkääkään ympäröivien ihmisten toljottavista katseista, kun kaivoin kameran laukusta ja ikuistin tuon koskettavan hetken. Ja tottahan minun piti ostaa pussi. Kysyin kahvilan myyjältä, olivatko he myyneet lakua kauankin aikaa ja mietin itsekseni, kuinka sokea olin nämä reilut kaksi kuukautta ollut. Ilmeisesti hyvin, sillä myyjä vakuutti, ettei lakritsi ollut mikään uusi juttu. Totta kai minun piti mainostaa karkkien olevan minun maastani. Myyjän reaktio: "jaa sinä siis tiedät, mitä se on?"

Sisältö ei ollut lainkaan niin ällöttävä kuin kirsikkalakritsin voisi olettaa olevan. Koska pussi oli "all natural", se ei maistunut yhtään niin keinotekoiselta kuin kaikki muut kirsikkatuotteet. Aika tehokkaasti pussi tyhjeni, vaikka minun piti maistaa vain pari palaa.

Kuulumisia

Enpä ole vähään aikaan kirjotellut, joten tässä tulee kuulumisia pikakelauksella parilta viime viikolta.

Homecoming-viikolla en päässyt itse tanssimaan, mutta sen sijaan sain nähdä, kuinka yliopiston eri ryhmät tanssivat, lauloivat ja näyttelivät vaihtelevalla lahjakkuudella homecoming-showssa, jossa ISA (international student association) kunniakkaasti nappasi parhaan esityksen tittelin eri tanssien yhdistelmillä. Homecomingin teemahan oli Hollywood ja kaikki esitykset liittyivät ryhmien valitsemiin elokuviin. Moni esitys oli minulle vähän hämärä, johtuen ehkä osin siitä, etten ollut nähnyt kuin muutaman niissä esitetyistä elokuvista, mutta varmasti myös opiskelijoiden omituisesta huumorintajusta. Löytyi tosin joukosta ihan hyviäkin esityksiä (vaikkakaan en nyt saa yhtään mieleen). ISAn tanssi oli silti nerokkuudessaan kirkkaasti paras.

Viikon aikana sain myös osallistua paraatiin, joka oli sekin osa homecomingia. Joukkoon ei ollut paljon tunkua, koska paraati pidettiin lauantai-aamuna ja meidän oli käsketty olla ISAn toimistolla 8.30. Minä ja Ingrid saavuttiin 8.35 eikä siellä ollut kuin yksi poika, joka tuntui katuvan, että oli lainkaan noussut sängystä. Muuten koko rakennus oli täysin autio. 8.50 paikalle ilmestyi tyttö, joka tapaamisen oli kutsunut koolle. 9.15 sinne oli valunut yhteensä kymmenkunta ihmistä ISAn kaikista 200 jäsenestä.

Kun pääsimme parkkipaikalle, josta paraatimme oli tarkoitus alkaa, huomasimme, että auto, jonka lavalla meidän piti istua, ei lähtenyt käyntiin. Kaiken kaikkiaan olimme aika surkea porukka toisten ryhmien rinnalla, joissa oli kymmenittäin ihmisiä ja jotka olivat väkertäneet jos minälaisia koristuksia autoihinsa. Meillä oli vain itsemme, joukko eri maiden lippuja ja kiinalainen lohikäärme (joka tosin oli aika cool). Siksi olimme todella yllättyneitä, kun selvisi, että me olimme saaneet parhaat pisteet paraatin marssiryhmästä. Millä perusteella, en tiedä. Hauskaa  marssiminen kuitenkin oli, sillä enpä ole ennen saanut kävellä katua, jonka reunat ovat täynnä minulle hurraavia ihmisiä. Harmi vain, ettei minulla ollut Suomen lippua mukana ja jouduin sen sijaan tyytymään esittämään puoliksi norjalaista ja puoliksi brittiä.

Homecoming ei ilmeisesti ole homecoming ilman jalkapallo-ottelua, joten vihoviimeisillä aktiivisuuden rippeillä suuntasin minäkin lauantaina jalkapallokentälle. Viime kerrasta kuitenkin viisastuneena olin päättänyt istua katsomossa vain puoliaikaan asti ja lisäksi minulla oli mukana amerikkalainen ystävä, joka toimi pelin ajan henkilökohtaisena selostajanani. Se, että Naomi (joka on kirkon aktiivi) todella tiesi jotain amerikkalaisesta jalkapallosta, eikä hermostunut jatkuviin kysymyksiini, teki pelistä paljon mielenkiintoisemman kokemuksen kuin edellinen oli ollut. Jännittäväksi en sitä kuitenkaan voi vieläkään sanoa.

Maanantai oli halloween, jonka kunniaksi isäntäperheemme kutsui minut, Miyukin ja malesialaisen Jusstyn, sunnuntaina kotiinsa syömään, pelailemaan ja kaivertamaan kurpitsalyhtyjä. Perheemme koostuu kiinalaisesta professorista ja hänen miesystävästään. Heidän kanssaan väkersimme myös kiinalaisia dumplings (jotka sanakirja suomensi joko myky, kokkare tai kultamussukka), jotka ovat esim. jauhelihalla täytettyjä, keitettyjä taikinanyyttejä.

Iltaa viettämässä oli myös ystäväpariskunta, jotka toivat meille halloween-karkkeja ja parasta kurpitsapiirakkaa, mitä olen koskaan maistanut. Mies, Julian, oli vaimoaan reippaasti vanhempi, mukava vanha papparainen, joka kertoi hauskoja juttuja vielä hauskemmalla etelänmurteella. Meille hän jakoi elämänviisauksia runsaalla kädellä ja teroitti monta kertaa meitä viettämään vähintään 5 vuotta naimisissa ennen lasten hankkimista. Ruokaa tarjottiin yhtä anteliaasti kuin Julianin viisauksia; niiden kuuden tunnin aikana, jotka kylässä vietimme, oli tuskin hetkeäkään, jolloin meille ei olisi tarjottu jonkinlaista syötävää.

Olin toivonut näkeväni itse Halloweenina lapsia naamiaspuvuissa trick or treat -kierroksilla, mutta jostain syystä nukahdin ja missasin heidät. Päivän aikana näin kuitenkin kenties tarpeeksi amerikkalaisesta Halloween-kulttuurista. Monia aikuisia näkyi naamiaspukuihin pukeutuneina. Mm. kahvilan pitäjä oli pukeutunut pelleksi ja kaupan kassa maalannut itselleen kissan naaman. Monien talojen koristeluihin oli täytynyt kulua aimo kasa aikaa ja rahaa. Erään talon pihalle oli rakennettu hautausmaa. Jotkut opiskelijatkin olivat koristaneet huoneensa hämähäkin seiteillä ja kaikella oranssilla. Suomalaisen oli kaikkea hulluutta vaikea käsittää.

Muuta puuhaa tällä viikolla olivat mm. kahdet syntymäpäiväjuhlat. Meksikolaista ruokaa söin kahdesti, ensimmäisen kerran ravintolassa toisissa noista juhlissa ja toisen kerran meksikolaisten ystävieni valmistamana. Ravintola-annokseni oli valtava pitäen sisällään kaksi pihviä, grillattuja vihanneksia, tortilloja, riisiä, papuja ja salaattia, ja niinpä päädyinkin hivuttamaan suurimman osan ruoasta toisten lautasille.

Yksi viikon parhaimmista yllätyksistä oli soitto Australiasta, vaikka se herättikin himpun verran kateutta siskon kertoessa viettävänsä viikonloppulomaa rannalla ja nähneensä juuri valaan. Myöhemmin tällä viikolla sain toisenkin puhelun Elina-nimiseltä sukulaiselta, tämä tuli kuitenkin aivan toiselta puolelta maapalloa, New Yorkista. Puhelun aikana varmistui, että joulunvietto tapahtuu tänä vuonna Nykissä. Alun perinhän minun piti palata Suomeen ennen joulua, mutta päätin, että jään vähän pidemmäksi aikaa voidakseni jonkin verran matkustella. Lukuvuoden aikana se on hankalaa opejen kohtuuttomuuden takia. Jos minulta kysytään, vaihtareille pitäisi suoda enemmän aikaa kulttuurielämyksiin. Läksyt ja tentit voisivat esimerkiksi olla vapaaehtoisia. Joka tapauksessa uusi paluupäivä on 30. joulukuuta, muistaakseni klo 8 aamulla. Tervetuloa vastaan Helsinki-Vantaalle.

Joitain pieniä harmeja lukuunottamatta kaikki siis hyvin länsirintamalla. Läksypinkka ei pienentynyt toivotulla tavalla viikonlopun aikana ja olen saanut jalkapohjaani inhottavan piikin, joka ei suostu tulemaan ulos, mutta muuten elämä rullailee mukavasti. Tänään juttelin ruotsiksi omasta mielestäni melko sujuvasti ruotsalaisen kanssa ja olin itsestäni äärettömän ylpeä. Ainakin yritys oli monta kertaa parempi kuin se lentokonefiasko... Vielä jos saisin puhuttua vähän enemmän saksaa saksalaisten kanssa, voisin sanoa kommunikoineeni täällä jokaisella osaamallani kielellä (kiinallakin!).

No jaa, ainakin yritin pikakelata viikkojen kuulumiset läpi. Olisi se pitänyt tietää, että nauha jää pariin kohtaan jumiin.