Melkein lähdössä

Enää muutama päivä Suomessa ja kiirettä pitää. Tänään olen varmasti saanut enemmän aikaan kuin yhtenäkään toisena päivänä koko kesänä, ehkä johtuen siitä, että tänään on ollut viimeinen mahdollinen päivä saada asioita aikaan. En edes liioittelisi pahasti vaikka sanoisin, että olen tänään hoitanut asioita enemmän kuin kaikkina lomapäivinä yhteensä. Olen lähetellyt sähköposteja, pyykännyt, hankkinut viime hetken rokotukset ja ostokset, soittanut vakuutusyhtiöön, tehnyt matkustusilmoituksen, luonut blogin, vaihtanut rahaa, autellut äitiä omenatalkoissa, ottanut kopiot kaikista tärkeistä papereista ja viettänyt läksiäisiä perheen kanssa. Ainoastaan pakkaaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Kasa vaatteita on vaihtanut paikkaa huoneeni nurkasta toiseen, käynyt takkahuoneessakin, mutta Annan jättimäiseen matkalaukkuun se ei ole vielä onnistunut pääsemään. Ehkä sitä pitäisi ruveta auttamaan. Minä kyllä jo avasin laukun ja asetin sen keskelle huoneen lattiaa, mutta silti vaatteni eivät sinne osanneet ryömiä. Nyt ne ovat tehneet pesän sängylle. Nukkumaan ei siis taideta mennä ennen kuin tavarat on pakattu.

Kaikesta puuhailusta huolimatta minulla on inhottava tunne, että olen unohtanut tehdä jotain tärkeää. Siinä ei tosin ole mitään uutta, sillä se tunne on tykyttänyt takaraivossa jo toukokuusta lähtien. Ja samanlainen olo minulla on nyt siitä sängyllä odottavasta tavarakasasta, joka näyttää loppujen lopuksi epäilyttävän pieneltä. Varmasti unohdan ottaa mukaan jotain ehdottoman välttämätöntä ja sitten, kun sen huomaan, koittaa maailmanloppu ja koko vaihto on pilalla. Parempi silti olla murehtimatta sitä ennen kuin se tapahtuu. Nyt kun ei vielä tiedä, mitä kaikkea on jäämässä matkan varrelle, voi nauttia autuaasta tietämättömyydestä.