Perillä

Ohhoh! Melkein kolme päivää ilman nettiä ja kamalat vierotusoireet. Viimein pääsin tietokoneelle ja nyt täytyy ottaa siitä kaikki irti. Tällä hetkellä on kymmenen välilehteä auki ja pompin vähän väliä sivulta toiselle, kun en innoissani jaksa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.


Olen ihan overwhelmed kaikesta tiedosta ja mitä on jo ehtinyt tapahtua. On aivan mahdotonta saada kaikkea nyt ylös. Siitä, kun lähdin Suomesta, on jo ikuisuus aikaa. Kai pitää aloittaa ihan alusta ja jatkaa niin kauan kuin jaksaa (tai niin kauan kuin kukaan jaksaa lukea).

Sunnuntaina siis lähdettiin aamulla aikaiseen (vaikka ei kyllä niin aikaiseen kuin oli alunperin ajateltu) ajamaan Elinan ystävän Anun vanhempien kyydissä Vantaalle. Myös Ellu ja Anu lähtivät reissuun, 9 kk:n maailmanympärysmatkalle. Oli mukavaa mennä samaa kyytiä. Se kävi sopivasti, sillä he lähtivät matkaan sunnuntaina ja minä maanantaina. Yön sain olla Vantaalla ystävän luona, vaikka tämä ei ollutkaan itse paikalla. Illalla yritin nollata päätäni katsomalla ehkä kuusi frendien jaksoa peräkkäin, niin että en olisi siellä yksin vain miettinyt seuraavaa päivää. Se olikin ihan hyvä suunnitelma, sillä muutaman tunnin turruttamisen jälkeen en kyllä jaksanut miettiä mitään.

Murehtiminen alkoi aamulla, kun pääsin lentokentälle. Olin aivan varma, että laukku avautuisi kenttämiesten viskeltävänä ja kaikki tavarani leviäisivät ympäriinsä, koska olin unohtanut köyttää sen kiinni. Toiseksi olin varma siitä, ettei se ehdi jatkolennolle ja joudun pärjäämään päiviä pelkästään repullisella tavaraa. Lisäksi uskoin välillä itsekin jääväni Chicago-lentokoneen kyydistä.

Viimeksi mainittu pelko hälveni, kun Tukholmassa pääsin hyvissä ajoin lennon portille, mutta kahta ensimmäistä sainkin sitten murehtia seuraavat yhdeksän tuntia. Lento Tukholmasta Chicagoon ei muutenkaan ollut mitään herkkua viihdekeskuksista huolimatta. Oli kauhea nälkä, jalat puutuivat ja kahden leffan katselu  toi vain päänsäryn. Kun kolme tuntia oli vielä jäljellä, tuntui etten kestä yhtään kauempaa.

Lensin ruotsalaisella lentoyhtiöllä, joten tietysti piti yrittää jotain ruotsiksi sönköttää. Minun piti oikein jälkeenpäin tarkistaa, että vatten todella tarkoittaa vettä, sillä pyytäessäni sitä ensimmäinen lentoemo kysyi, haluanko siis spritia vai kokista, ja toinen, vaikka tuntui ymmärtävän, mitä haluan, hymyili säälivästi ja kysyi englanniksi, haluanko myös jäitä. Ehkä pitäisi vähän preppailla ruotsia. Onneksi kampuksella on ainakin yksi ruotsalainen vaihto-opiskelija, joten siitä sitten vaan.

Chicagon lentokentällä odottelin pari tuntia Jennaa, toista jyväskyläläistä vaihto-opiskelijaa, joka tuli myöhemmällä lennolla, ja samalla söin ehkä yhden elämäni ällöttävimmistä aterioistani. Ostin Mäkkäristä kanahampparin, jossa oli pelkästään erittäin valkoisesta jauhosta tehty sämpylä, rasvaa tihkuva pala friteerattua kanaa ja kolme suolakurkun viipaletta. Mäkkiateriat taisi jäädä siihen tältä reissulta, jos niitä suinkin voin välttää.

Chicagosta päästiin jouhevasti bussilla Janesvilleen, jossa seurasi vielä pari tuntia odottelua. Onneksi seuraan liityi jonkin ajan kuluttua muitakin vaihto-opiskelijoita, joten tylsää ei ollut. Lopulta porukka tutoreita tuli hakemaan meitä keltaisella koulubussilla, joka olisi voinut ajaa sinne suoraan tv-ruudulta (kuvia seuraa ehkä perässä). Walmartin kautta matka päättyi viimein kampukselle ja asuntolaan yli 20 tunnin matkustuksen jälkeen. Tämä on oikein hyvä paikka lopetella, joten taidanpa jatkaa huomenna.