lauantai 24. joulukuuta 2011
Hyvää joulua!
Hyvää joulua kaikki rakkaat siellä Suomessa! Tällä hetkellä istun portaikossa kirjoittelemassa, sillä aikaa kun loppu perheestä on kerääntynyt television ääreen katsomaan jalkapalloa. Olen nyt siis pienessä South Salemin kylässä serkkuni Elinan ja hänen miehensä Smithyn luona. Elinan veli, Matti, on myös täällä. Elina ja Matti tulivat Amerikkaan 40-luvun lopulla, mutta ovat silti säilyttäneet palasia suomalaisesta kulttuurista. Elina puhuu jonkin verran suomea, Matti vielä enemmän. Minä taas puhuisin mieluummin englantia heidän kanssaan, sillä suomi on mulla vähän ruosteessa.
Vaikka kaikki talon asukkaat ovatkin jo yli seitsemänkymppisiä, he ovat vielä hauskaa seuraa. Smithy tykkää kiusata minua. Hän nauraa minulle milloin minkäkin asian takia. Tällä hetkellä, koska istun lattialla.
Talo on ihana pieni mökki järven rannalla. Monet muut talot ovat isoja ja prameita. Niissä on torneja ja mitä kaikkea. Paikka on tyyni ja rauhallinen, hyvin erilainen verrattuna 60 mailin päässä sijaitsevaan New York cityyn. "Keskusta" kostuu kolmesta pikku puodista ja huoltoasemasta.
Smithy ja Matti etsivät kaapista äidin lähettämiä piparkakkuja. Ne ovat hyvin suosittuja, kiitos niistä. Ne ovatkin ainoa jouluruoka, jota olen tänään syönyt. Lounaaksi söimme mm. simpukoita, bataattisipsejä, kroisantteja ja lohibageleita. Vähän niin kuin tapaksia. Illalliseksi tähteitä. Huomenna kuitenkin on vuorossa suomalaisempi jouluateria: kinkkua, rosollia ja lanttulaatikkoa. Vaikken kauheasti pidäkään lanttulaatikosta, enkä rosollista, olen silti innoissani.
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
Jäähyväisiä
Kello on yhdeksän aamulla viimeisenä Whitewater-päivänä. Huoneessa vallitsee kaaos, sillä molemmat minun ja Miyukin tavarat on lojuvat levällään pitkin huonetta. Vatsassa on inhottava lähdön tunne. Samanlainen tunne kuin ennen koetta, kun tiedät, ettet ole siihen valmis.
Koulu ja hyvästely ovat pitäneet minut aika kiireisenä koko tämän viimeisen viikon. Ehkä hyvä niin, sillä muuten minulla olisi ollut aikaa miettiä, miten paljon tulen ikävöimään näitä ihmisiä. Ei millään pahalla, mutta joskus suomalaiset on himpun jäykkiä. Minusta on ollut hauskaa lörpötellä niitä näitä ihan randomien ihmisten kanssa. Tänään siivooja pysäytti minut käytävällä ja rupesi kyselemään, miten kurssit sujuu. Mulla oli vähän hoppu, joten yritin vähitellen hivuttautua portaisiin, mutta hän vain jatkoi jutustelua. Ihan hauska tarina se oli. Mukava mies.
Tentit meni suhteellisen hyvin paitsi viimeinen essee, joka oli pohjanoteeraus. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa sitä kuin vasta viimeisenä iltana ja silloinkin olin niin väsynyt, että päätin kirjoittaa aineen loppuun aamulla (tarkoittaen sitä, että suurin osa tekstistä oli vielä kirjoittamatta). Palautusaika oli 7.45-9.45. Unohdin laittaa herätyskellon päälle, mutta heräsin onneksi sentään 7.30. Pahaksi onneksi kuitenkin aika oli vähäinen aineen kirjoitukseen, enkä ollut ehtinyt edes lukea sitä läpi, kun 9.30 vedin farkut jalkaan ja takin yöpaidan päälle, ryntäsin alakertaan tulostamaan ja juoksin Heide Halliin ainetta palauttamaan. Olin huoneessa 9.42 punaposkisena ja hengästyneenä. Professorini sanoi ajatelleensa, etten tule lainkaan. Minua hävetti hirveästi palauttaa se kamala tekele, muttei siinä muu auttanut. Minulla ei ole väliä, minkä arvosanan siitä saan, olen vain huolissani siitä, mitä mr Greene minusta ajattelee. Hän oli lempiopeni.
Jäähyväiset alkoivat viime tiistaina, kun me vietimme seurisnuorten kanssa joulujuhlaa. Olin jo melkein itku kurkussa matkalla sinne. Söimme roskaruokaa, pelasimme twisteriä ja palkitsimme rumimman puseron. Sain lahjaksi pehmolehmän (Wisconsin=juustoa, olutta ja lehmiä), joka vie suuren osan laukkutilasta, mutta mukaan se tulee silti.
Viikon varrella on tullut hyvästeltyä monia ihmisiä. Espanjalainen ystäväni Paula lähti kotiin viime lauantaina, meksikolainen Fabian eilen. Tänään on silti pahin päivä edessä. Japanilaiset. Sanoin jo hyvästit sijaisäidilleni Katriinalle ja uusille ystävilleni Cindylle ja Bobille, mutta näenkin heitä vielä tänään. Ongelma on, että koska en varmaksi tiedä, milloin näen kenetkin viimeistä kertaa, sitä täytyy olla koko ajan hyvästelemässä, ihan vain varmuuden vuoksi.
Wells east antoi mukavan läksiäislahjan, kun palohälytin pärähti taas soimaan. Tällä kertaa paikalle saapui jopa palokunta, mutta ei siellä taaskaan mitään tulipaloa ollut, vaan joku oli muuttopuuhissa vahingossa osunut hälyttimeen, mikä oli laukaissut järjestelmän. Raukan huone tulvi vettä, kun sammuttimet rupesivat sammuttamaan olematonta tulipaloa. Hongkongilaista Chrisiä kohtasi sama kohtalo, sillä hänen huoneensa oli viereinen, ja vesi tunkeutui sinnekin. Me muut emme onneksi joutuneet kokemaan muuta harmia, kuin parin kymmenen minuutin odottelun ulkona ja puolen tunnin istuskelun kahvilassa.
Koulu ja hyvästely ovat pitäneet minut aika kiireisenä koko tämän viimeisen viikon. Ehkä hyvä niin, sillä muuten minulla olisi ollut aikaa miettiä, miten paljon tulen ikävöimään näitä ihmisiä. Ei millään pahalla, mutta joskus suomalaiset on himpun jäykkiä. Minusta on ollut hauskaa lörpötellä niitä näitä ihan randomien ihmisten kanssa. Tänään siivooja pysäytti minut käytävällä ja rupesi kyselemään, miten kurssit sujuu. Mulla oli vähän hoppu, joten yritin vähitellen hivuttautua portaisiin, mutta hän vain jatkoi jutustelua. Ihan hauska tarina se oli. Mukava mies.
Tentit meni suhteellisen hyvin paitsi viimeinen essee, joka oli pohjanoteeraus. Minulla ei ollut aikaa kirjoittaa sitä kuin vasta viimeisenä iltana ja silloinkin olin niin väsynyt, että päätin kirjoittaa aineen loppuun aamulla (tarkoittaen sitä, että suurin osa tekstistä oli vielä kirjoittamatta). Palautusaika oli 7.45-9.45. Unohdin laittaa herätyskellon päälle, mutta heräsin onneksi sentään 7.30. Pahaksi onneksi kuitenkin aika oli vähäinen aineen kirjoitukseen, enkä ollut ehtinyt edes lukea sitä läpi, kun 9.30 vedin farkut jalkaan ja takin yöpaidan päälle, ryntäsin alakertaan tulostamaan ja juoksin Heide Halliin ainetta palauttamaan. Olin huoneessa 9.42 punaposkisena ja hengästyneenä. Professorini sanoi ajatelleensa, etten tule lainkaan. Minua hävetti hirveästi palauttaa se kamala tekele, muttei siinä muu auttanut. Minulla ei ole väliä, minkä arvosanan siitä saan, olen vain huolissani siitä, mitä mr Greene minusta ajattelee. Hän oli lempiopeni.
Jäähyväiset alkoivat viime tiistaina, kun me vietimme seurisnuorten kanssa joulujuhlaa. Olin jo melkein itku kurkussa matkalla sinne. Söimme roskaruokaa, pelasimme twisteriä ja palkitsimme rumimman puseron. Sain lahjaksi pehmolehmän (Wisconsin=juustoa, olutta ja lehmiä), joka vie suuren osan laukkutilasta, mutta mukaan se tulee silti.
 |
| Luke voitti rumin paita -kilpailun. |
 |
| Pastori Jonathan |
Wells east antoi mukavan läksiäislahjan, kun palohälytin pärähti taas soimaan. Tällä kertaa paikalle saapui jopa palokunta, mutta ei siellä taaskaan mitään tulipaloa ollut, vaan joku oli muuttopuuhissa vahingossa osunut hälyttimeen, mikä oli laukaissut järjestelmän. Raukan huone tulvi vettä, kun sammuttimet rupesivat sammuttamaan olematonta tulipaloa. Hongkongilaista Chrisiä kohtasi sama kohtalo, sillä hänen huoneensa oli viereinen, ja vesi tunkeutui sinnekin. Me muut emme onneksi joutuneet kokemaan muuta harmia, kuin parin kymmenen minuutin odottelun ulkona ja puolen tunnin istuskelun kahvilassa.
tiistai 13. joulukuuta 2011
Viimeisiä viedään
Voihan venäjä, taas on vierähtänyt tovi viime blogitekstistä. Tässä jotain viime viikkojen huipuista, joitakin vilahteli jo vähän kuvissakin.
Pari viikkoa sitten leivottiin vaihtareiden kanssa porukalla korvapuusteja. Alunperin tarkoituksenani oli tehdä niitä ihan yksinään, mutta koska porukka ilmaantui paikalle paljon ennen kuin olin valmis, saimme kaikki kaulita, voidella, sokeroida, kaneloida ja rullata taikinasta puusteja. Olisit äiti ollut ylpeä, jos olisit nähnyt, kuinka huikkailin toisille ohjeita ammattilaisen itsevarmuudella ja demonstroin aina tarpeen vaatiessa. Pullat olivat hitti. Kaverit söivät yhden toisensa perään ja ihan satunnaiset kuljeskelijat eksyivät keittiöön kyselemään, onko meillä myyjäiset. Tuoksu leijaili kuulemma aina yhdeksänteen kerrokseen asti. Vaihtarit kyselivät vielä parin päivän jälkeen vieläkö minulla riittää pullia. Enpä olisi uskonut, että ihmiset niin niistä innostuisivat.
Nuortenillassa joku sai nerokkaan idean, että meidän pitäisi värjätä itsellemme hippipaidat (jos joku tietää, mikä niiden virallinen nimi on, saa kertoa minulle). Amerikkalaiset ovat tosiaan vähän jäljessä muodista. Yritin selitää, että ne menivät muodista jo muutama vuosikymmen sitten, mutta ilmeisesti ne on täällä joku juttu. Kaikilla on pitää niitä päällään ties minkäkin seuran puolesta. Mika ja Jenna olivat muutama päivä aikasemmin nimittäneet niitä mauttomuuden huipuksi. Mutta niimpä vain mullakin on kaapissa tiedye-paita ja oikeastaan minä pidän siitä. Kuva löytyy edellisestä blogitekstistä.
Pari viikkoa sitten kävin myös katsomassa pyörätuolikoripalloa elämäni ensimmäistä kertaa. Whitewaterin yliopiston joukkue on itse asiassa aika hyvä. Saattaa olla jopa USA:n mestari. Tai sitten vain Wisconsinin. Joka tapauksessa taitavia he ovat. Ihmettelen vieläkin, kuinka pelaajat pystyivät liikkumaan niin sulavasti pyörätuolien kanssa. Ensinnäkin olisin kuvitellut pelissä olevan paljon enemmän törmäyksiä. Mutta ei, pelaajat pujottelivat ihmeellisellä tarkkuudella toistensa lomitse, pompottaen vieläpä palloa toisella kädellä! Yksi pikkukaveri vastustajajoukkueesta oli kyllä useaan otteeseen lähellä kaatumista tasapainotellen yhdellä pyörällä yleisön haukkoessa henkeään, mutta aina hän sai pyörän hallintaansa. Täytyy siinä olla aika vatsalihakset.
Itsenäisyyspäivän aattona leivoimme kirkon tyttöjen kanssa opiskelijailtaan tyypillisiä amerikkalaisia pakettimuffinseja purkkikuorrutuksella. Koristelimme ne jouluiksiksi ja söimme paljon kuorrutusta. Koska siinä ei ollut tarpeeksi sokeria, lähdimme sen jälkeen hampurilaispaikkaan jäätelölle. Caramel Fudge Cookie Dough -jäätelö kuulosti paremmalta mainoksessa kuin mitä se oli todellisuudessa. Pelkkä Cookie dough olisi ehkä ollut osuvampi nimitys; jopa "jäätelön" olisi voinut jättää pois. Minun annoksessani ainakaan oli tuskin muuta kuin keksitaikinapalleroita. Jotain niiden luonnollisuudesta kertoo se, että kun Amber kokeili paistaa niistä keksejä, ne kärähtivät heti ja haisivat kammottavalta.
Ulkomaat tekevät ihmisestä isänmaallisen ja niin minäkin tunsin, että itsenäisyyspäivänä on tehtävä jotain Suomen kunniaksi. Hetken harkitsin Suomen lipun maalaamista naamaan, mutta luovuin siitä tuumasta, koska minulla ei ollut kasvovärejä, enkä sentään niin isänmaallinen ollut, että olisin jaksanut kävellä Walmartiin asti niitä ostamaan. Viidennen päivän iltana pohdin eri vaihtoehtoja joulukuusen suomenlippukoristeista kaulassa aina hakaneuloilla kiinnitettyyn lippuun paidassa, mutta jänistin niistäkin. Loppujen lopuksi päädyin kiinnittämään lipun reppuun. Sekin isänmaallisuus karisi nopeasti, kun seuraavana aamuna lähdin kävelemään tunnille ja mieleeni juolahti, että amerikkalaiset, jotka laulavat kansallislaulun ennen jokaikistä pienen pientäkin tapahtumaa (esimerkiksi normaalia jalkapallopeliä, jossa on 20 katsojaa), eivät ehkä pidä uskollisuudesta jollekin toiselle maalle. En poistanut lippua, mutta asettelin sen pelkurina vähän vähemmän ilmeiseksi.
Itsenäisyyspäivänä pidin kuitenkin esitelmän Suomesta kirkon nuorille, enkä voinut olla leuhkimatta Suomen koulutuksen ilmaisuudesta ja laadusta, Nokiasta, talvisodasta ja eukonkantokisoista. Yleisöä tuntui kuitenkin kiinnostavan eniten urheilu- ja saunakulttuuri, ja se onneton viimevuotinen saunomiskilpailu. En tiedä, jäikö porukalle lainkaan positiivinen kuva Suomesta, olisi ehkä sittenkin ollut parempi jättää esitelmä pitämättä.
Viime lauantaina olin viimeisen kerran Chicagossa käymässä. Oikeastaan minun olisi pitänyt viettää koko päivä kirjojen ääressä, mutta koska arvelin, etten kuitenkaan saa mitään tehdyksi, voisin yhtä hyvin tehdä jotain hauskaa kavereiden kanssa. Suuntana olivat siis saksalaiset joulumarkkinat. Tori oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka tönöttivät kymmenien metrien mittaisissa jonoissa päästäkseen ostamaan hehkuviiniä, bratwurstia tai rinkeleitä, tai vain sisälle lämmittelemään. Minun varpaani olivat umpijäässä 15 min jälkeen. Jätimme torin siis pian taaksemme ja karkasimme kaupungille lämpimämpiin paikkoihin shoppailemaan. Jotain nähtävyyksiä tuli taas tutkailtua matkan varrella.
Adios amigos! Seuraavan kerran kirjoittelen luultavasti ensi viikolla, koska nyt minun todella tarvitsee keskittyä kouluun. 5 esseetä ja kaksi tenttiä lomaan...
Pari viikkoa sitten leivottiin vaihtareiden kanssa porukalla korvapuusteja. Alunperin tarkoituksenani oli tehdä niitä ihan yksinään, mutta koska porukka ilmaantui paikalle paljon ennen kuin olin valmis, saimme kaikki kaulita, voidella, sokeroida, kaneloida ja rullata taikinasta puusteja. Olisit äiti ollut ylpeä, jos olisit nähnyt, kuinka huikkailin toisille ohjeita ammattilaisen itsevarmuudella ja demonstroin aina tarpeen vaatiessa. Pullat olivat hitti. Kaverit söivät yhden toisensa perään ja ihan satunnaiset kuljeskelijat eksyivät keittiöön kyselemään, onko meillä myyjäiset. Tuoksu leijaili kuulemma aina yhdeksänteen kerrokseen asti. Vaihtarit kyselivät vielä parin päivän jälkeen vieläkö minulla riittää pullia. Enpä olisi uskonut, että ihmiset niin niistä innostuisivat.
 |
Nuortenillassa joku sai nerokkaan idean, että meidän pitäisi värjätä itsellemme hippipaidat (jos joku tietää, mikä niiden virallinen nimi on, saa kertoa minulle). Amerikkalaiset ovat tosiaan vähän jäljessä muodista. Yritin selitää, että ne menivät muodista jo muutama vuosikymmen sitten, mutta ilmeisesti ne on täällä joku juttu. Kaikilla on pitää niitä päällään ties minkäkin seuran puolesta. Mika ja Jenna olivat muutama päivä aikasemmin nimittäneet niitä mauttomuuden huipuksi. Mutta niimpä vain mullakin on kaapissa tiedye-paita ja oikeastaan minä pidän siitä. Kuva löytyy edellisestä blogitekstistä.
Pari viikkoa sitten kävin myös katsomassa pyörätuolikoripalloa elämäni ensimmäistä kertaa. Whitewaterin yliopiston joukkue on itse asiassa aika hyvä. Saattaa olla jopa USA:n mestari. Tai sitten vain Wisconsinin. Joka tapauksessa taitavia he ovat. Ihmettelen vieläkin, kuinka pelaajat pystyivät liikkumaan niin sulavasti pyörätuolien kanssa. Ensinnäkin olisin kuvitellut pelissä olevan paljon enemmän törmäyksiä. Mutta ei, pelaajat pujottelivat ihmeellisellä tarkkuudella toistensa lomitse, pompottaen vieläpä palloa toisella kädellä! Yksi pikkukaveri vastustajajoukkueesta oli kyllä useaan otteeseen lähellä kaatumista tasapainotellen yhdellä pyörällä yleisön haukkoessa henkeään, mutta aina hän sai pyörän hallintaansa. Täytyy siinä olla aika vatsalihakset.
 |
| Giovanna ja Claudia |
 | ||
| Maultaan keltaisia muffinseja |
 |
| Jackie ja Naomi |
 |
| Amber |
Ulkomaat tekevät ihmisestä isänmaallisen ja niin minäkin tunsin, että itsenäisyyspäivänä on tehtävä jotain Suomen kunniaksi. Hetken harkitsin Suomen lipun maalaamista naamaan, mutta luovuin siitä tuumasta, koska minulla ei ollut kasvovärejä, enkä sentään niin isänmaallinen ollut, että olisin jaksanut kävellä Walmartiin asti niitä ostamaan. Viidennen päivän iltana pohdin eri vaihtoehtoja joulukuusen suomenlippukoristeista kaulassa aina hakaneuloilla kiinnitettyyn lippuun paidassa, mutta jänistin niistäkin. Loppujen lopuksi päädyin kiinnittämään lipun reppuun. Sekin isänmaallisuus karisi nopeasti, kun seuraavana aamuna lähdin kävelemään tunnille ja mieleeni juolahti, että amerikkalaiset, jotka laulavat kansallislaulun ennen jokaikistä pienen pientäkin tapahtumaa (esimerkiksi normaalia jalkapallopeliä, jossa on 20 katsojaa), eivät ehkä pidä uskollisuudesta jollekin toiselle maalle. En poistanut lippua, mutta asettelin sen pelkurina vähän vähemmän ilmeiseksi.
Itsenäisyyspäivänä pidin kuitenkin esitelmän Suomesta kirkon nuorille, enkä voinut olla leuhkimatta Suomen koulutuksen ilmaisuudesta ja laadusta, Nokiasta, talvisodasta ja eukonkantokisoista. Yleisöä tuntui kuitenkin kiinnostavan eniten urheilu- ja saunakulttuuri, ja se onneton viimevuotinen saunomiskilpailu. En tiedä, jäikö porukalle lainkaan positiivinen kuva Suomesta, olisi ehkä sittenkin ollut parempi jättää esitelmä pitämättä.
Viime lauantaina olin viimeisen kerran Chicagossa käymässä. Oikeastaan minun olisi pitänyt viettää koko päivä kirjojen ääressä, mutta koska arvelin, etten kuitenkaan saa mitään tehdyksi, voisin yhtä hyvin tehdä jotain hauskaa kavereiden kanssa. Suuntana olivat siis saksalaiset joulumarkkinat. Tori oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka tönöttivät kymmenien metrien mittaisissa jonoissa päästäkseen ostamaan hehkuviiniä, bratwurstia tai rinkeleitä, tai vain sisälle lämmittelemään. Minun varpaani olivat umpijäässä 15 min jälkeen. Jätimme torin siis pian taaksemme ja karkasimme kaupungille lämpimämpiin paikkoihin shoppailemaan. Jotain nähtävyyksiä tuli taas tutkailtua matkan varrella.
 |
| Erika |
 |
| The Bean |
 |
| Minä ja japanilaiset tytöt |
Adios amigos! Seuraavan kerran kirjoittelen luultavasti ensi viikolla, koska nyt minun todella tarvitsee keskittyä kouluun. 5 esseetä ja kaksi tenttiä lomaan...
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
KUVIA!!
Johan muistui, mikä viime kerralta unohtui. Sain viimein kameran johdon, jolla latailla kuvia koneelle. Tällä hetkellä oon ottanut 800-900 kuvaa, joten tässä on vain jotain huippuhetkiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)