Ylenpalttista ystävällisyyttä

Yksi asia on tullut jo tässä parin päivän aikana hyvin selväksi: amerikkalaiset ovat mukavia. Jouduin aivan hämmilleni, kun vastaantulevat asuntolatoverini moikkailivat iloisesti. Jyväskylän rappukäytävissä tervehdykset ovat parhaimmillaan jonkinlaista muminaa. Kassalla kysellään, millainen päivä on ollut ja randomit vastaantulijat huikkailevat hows it going. Ystävällisyys on täällä sääntö eikä poikkeus. Ihan mukavaa vaihtelua suomalaiseen mökötykseen, vaikka se olisikin vain pinnallista.

Kämppikseni, japanilainen Miyuki, on oikein mukava hänkin. Hän oli ostanut vaikka mitä tavaroita huoneeseen ja tarjosi niitä minunkin käyttööni. Hiustenkuivaaja, suoristusrauta, vedenkeitin. Huomasin ikäväksekseni eilen, että tietokoneen pistoke ei sovi adapteriini, enkä siis pystyisi lainkaan käyttämään konettani. Onneksi Miyukin kannnettavan johto sopii minunkin koneeseeni ja hän on epäitsekkäästi antanut minun käyttää sitä milloin vain olen halunnut.
 
Hauska nähdä, miten jotkin jenkkistereotypiat ovat oikeasti totuudenmukaisia. Kaikki on tosissaan suurempaa Amerikassa: autot ovat valtavia, Walmartit loputtomia ja kaikki tuotteetkin luonnottoman suuria. Eilisellä Walmart-reissulla yritin metsästää normaalin kokoista shampoopulloa, mutta kaupasta löytyi vain Suomen säästöpakkausten kokoisia pakkauksia tai sitten aivan pieniä matkapulloja. Egologisuuden nimissä päädyin jättipakkauseen. Toivottavasti saan sen käytettyä neljän kuukauden aikana.

Huvittavaa on myös nähdä televisiosta tuttujen asioiden tupsahtavan todellisuuteen. Kerroinkin jo koulubussista, joka meitä tuli hakemaan. Olen törmännyt myös perinteiseen sinivalkoiseen poliisiautoon sekä poptartseihin ja twinkies-leivoksiin, joita syödään paljon Gilmoren tytöissä.

Nämä pari päivää ovat olleet lähinnä tutustumista kampukseen ja opiskelijaelämään. Eilen kierrettiin tutorien kanssa rakennuksia ja tänään seurasi aika paketti lisätietoa. Mitä enemmän pääsee perille asioista, sitä hauskemmalta reissu alkaa tuntua. Opiskelukin alkoi tuntua todellisemmalta, kun kävin keskustelemassa kursseista avustajan kanssa ja lainasin syksyn kirjat. Ei ollut tosin olleenkaan hauskaa huomata millainen vuori niistä muodostui, varsinkin kun enkun opiskelijana en ole joutunut pänttäämään melkein lainkaan. No, onneksi vaihtarit pääsevät kaikessa helpommalla. Siskoni mukaan Sveitsissä tentistä pääsi läpi kirjoittamalla "Erasmus" paperin nurkkaan. Toivottavasti sama toimii täälläkin.

Perillä

Ohhoh! Melkein kolme päivää ilman nettiä ja kamalat vierotusoireet. Viimein pääsin tietokoneelle ja nyt täytyy ottaa siitä kaikki irti. Tällä hetkellä on kymmenen välilehteä auki ja pompin vähän väliä sivulta toiselle, kun en innoissani jaksa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.


Olen ihan overwhelmed kaikesta tiedosta ja mitä on jo ehtinyt tapahtua. On aivan mahdotonta saada kaikkea nyt ylös. Siitä, kun lähdin Suomesta, on jo ikuisuus aikaa. Kai pitää aloittaa ihan alusta ja jatkaa niin kauan kuin jaksaa (tai niin kauan kuin kukaan jaksaa lukea).

Sunnuntaina siis lähdettiin aamulla aikaiseen (vaikka ei kyllä niin aikaiseen kuin oli alunperin ajateltu) ajamaan Elinan ystävän Anun vanhempien kyydissä Vantaalle. Myös Ellu ja Anu lähtivät reissuun, 9 kk:n maailmanympärysmatkalle. Oli mukavaa mennä samaa kyytiä. Se kävi sopivasti, sillä he lähtivät matkaan sunnuntaina ja minä maanantaina. Yön sain olla Vantaalla ystävän luona, vaikka tämä ei ollutkaan itse paikalla. Illalla yritin nollata päätäni katsomalla ehkä kuusi frendien jaksoa peräkkäin, niin että en olisi siellä yksin vain miettinyt seuraavaa päivää. Se olikin ihan hyvä suunnitelma, sillä muutaman tunnin turruttamisen jälkeen en kyllä jaksanut miettiä mitään.

Murehtiminen alkoi aamulla, kun pääsin lentokentälle. Olin aivan varma, että laukku avautuisi kenttämiesten viskeltävänä ja kaikki tavarani leviäisivät ympäriinsä, koska olin unohtanut köyttää sen kiinni. Toiseksi olin varma siitä, ettei se ehdi jatkolennolle ja joudun pärjäämään päiviä pelkästään repullisella tavaraa. Lisäksi uskoin välillä itsekin jääväni Chicago-lentokoneen kyydistä.

Viimeksi mainittu pelko hälveni, kun Tukholmassa pääsin hyvissä ajoin lennon portille, mutta kahta ensimmäistä sainkin sitten murehtia seuraavat yhdeksän tuntia. Lento Tukholmasta Chicagoon ei muutenkaan ollut mitään herkkua viihdekeskuksista huolimatta. Oli kauhea nälkä, jalat puutuivat ja kahden leffan katselu  toi vain päänsäryn. Kun kolme tuntia oli vielä jäljellä, tuntui etten kestä yhtään kauempaa.

Lensin ruotsalaisella lentoyhtiöllä, joten tietysti piti yrittää jotain ruotsiksi sönköttää. Minun piti oikein jälkeenpäin tarkistaa, että vatten todella tarkoittaa vettä, sillä pyytäessäni sitä ensimmäinen lentoemo kysyi, haluanko siis spritia vai kokista, ja toinen, vaikka tuntui ymmärtävän, mitä haluan, hymyili säälivästi ja kysyi englanniksi, haluanko myös jäitä. Ehkä pitäisi vähän preppailla ruotsia. Onneksi kampuksella on ainakin yksi ruotsalainen vaihto-opiskelija, joten siitä sitten vaan.

Chicagon lentokentällä odottelin pari tuntia Jennaa, toista jyväskyläläistä vaihto-opiskelijaa, joka tuli myöhemmällä lennolla, ja samalla söin ehkä yhden elämäni ällöttävimmistä aterioistani. Ostin Mäkkäristä kanahampparin, jossa oli pelkästään erittäin valkoisesta jauhosta tehty sämpylä, rasvaa tihkuva pala friteerattua kanaa ja kolme suolakurkun viipaletta. Mäkkiateriat taisi jäädä siihen tältä reissulta, jos niitä suinkin voin välttää.

Chicagosta päästiin jouhevasti bussilla Janesvilleen, jossa seurasi vielä pari tuntia odottelua. Onneksi seuraan liityi jonkin ajan kuluttua muitakin vaihto-opiskelijoita, joten tylsää ei ollut. Lopulta porukka tutoreita tuli hakemaan meitä keltaisella koulubussilla, joka olisi voinut ajaa sinne suoraan tv-ruudulta (kuvia seuraa ehkä perässä). Walmartin kautta matka päättyi viimein kampukselle ja asuntolaan yli 20 tunnin matkustuksen jälkeen. Tämä on oikein hyvä paikka lopetella, joten taidanpa jatkaa huomenna.

Melkein lähdössä

Enää muutama päivä Suomessa ja kiirettä pitää. Tänään olen varmasti saanut enemmän aikaan kuin yhtenäkään toisena päivänä koko kesänä, ehkä johtuen siitä, että tänään on ollut viimeinen mahdollinen päivä saada asioita aikaan. En edes liioittelisi pahasti vaikka sanoisin, että olen tänään hoitanut asioita enemmän kuin kaikkina lomapäivinä yhteensä. Olen lähetellyt sähköposteja, pyykännyt, hankkinut viime hetken rokotukset ja ostokset, soittanut vakuutusyhtiöön, tehnyt matkustusilmoituksen, luonut blogin, vaihtanut rahaa, autellut äitiä omenatalkoissa, ottanut kopiot kaikista tärkeistä papereista ja viettänyt läksiäisiä perheen kanssa. Ainoastaan pakkaaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Kasa vaatteita on vaihtanut paikkaa huoneeni nurkasta toiseen, käynyt takkahuoneessakin, mutta Annan jättimäiseen matkalaukkuun se ei ole vielä onnistunut pääsemään. Ehkä sitä pitäisi ruveta auttamaan. Minä kyllä jo avasin laukun ja asetin sen keskelle huoneen lattiaa, mutta silti vaatteni eivät sinne osanneet ryömiä. Nyt ne ovat tehneet pesän sängylle. Nukkumaan ei siis taideta mennä ennen kuin tavarat on pakattu.

Kaikesta puuhailusta huolimatta minulla on inhottava tunne, että olen unohtanut tehdä jotain tärkeää. Siinä ei tosin ole mitään uutta, sillä se tunne on tykyttänyt takaraivossa jo toukokuusta lähtien. Ja samanlainen olo minulla on nyt siitä sängyllä odottavasta tavarakasasta, joka näyttää loppujen lopuksi epäilyttävän pieneltä. Varmasti unohdan ottaa mukaan jotain ehdottoman välttämätöntä ja sitten, kun sen huomaan, koittaa maailmanloppu ja koko vaihto on pilalla. Parempi silti olla murehtimatta sitä ennen kuin se tapahtuu. Nyt kun ei vielä tiedä, mitä kaikkea on jäämässä matkan varrelle, voi nauttia autuaasta tietämättömyydestä.