Rullalautoja ja pyjamapöksyjä

Lauantai-iltapäivä Whitewaterissa ja kampus on autio. Suurin osa opiskelijoista lähtee kotiin viikonlopuksi ja palaa vasta sunnuntai-illalla. Ulkona näkee tuskin ketään, kahvilat ovat täysin tyhjiä ja asuntolan käytävä on kerrankin hiljainen. Tuntuu ihan sunnuntailta.

Tänään on ollut laiskottelupäivä. Me herättiin Miyukin kanssa puoli yhden maissa ja painuttiin suoraan lounaalle. Oltiin menossa ruokalaan syömään, mutta se suljettiin juuri meidän nenien edestä ja niinpä me jouduttiin tyytymään alakerran subeihin. Oma vikanihan se oli, kun menin kolmen aikoihin nukkumaan. Nukkuminen olisi ollut paljon fiksumpaa kuin High School Musical 2 katsominen, mutta ei aina voi olla viisas.

Sen lisäksi, että katsoin eilen yhden maailman hömpimmistä elokuvista, opettelin rullalautailemaan ja voitin meksikolaista karkkia korttipelissä. Aika monet paikallisista rullalautailee tunneille. Se on kai kätevää, koska välimatkat ovat kohtuullisen pitkät ja pyörät varastetaan heti, jos niitä ei köytä kettingeillä kiinni. Hajime (japanilainen vaihtari) osti täältä pyörän ja noin viikon päästä se oli viety. Nyt hän on hankkinut rullalaudan ja minäkin sain kokeilla sitä. Eräs skeittityyppi, joka saattoi olla Hajimen kämppis, opetti vähän alkeita. Vähän ajan harjoittelun jälkeen pysyin pystyssä aika pitkän matkaa ja olin todella ylpeä itsestäni.

Korttipelitarina ei ole kovin mielenkiintoinen, mutta kerron sen silti. Rullalautaillessa törmäsin (en tosin kirjaimellisesti) meksikolaisiin kavereihini Klaudiaan ja Giovannaan. He asuvat samassa rakennuksessa kuin minä, mutta 7. kerroksessa, minä taas toisessa. Olin yrittänyt tavoittaa heitä koko päivän, mutta annoin periksi, kun olin kolmannen kerran juossut portaat heidän ovelleen koputtelemaan ilman vastausta. Nyt kun viimein tapasin heidät, tuppauduin seuraan. Pelattiin korttia, minä voitin ja sain palkinnoksi meksikolaista karkkia. Pötkö kookoshiutaleita ja sokeria, mutta aika hyvää kuitenkin.

Koulu sujuu vielä ihan mallikkaasti. En ole saanut arvosanoja vielä yhdestäkään kotitehtävästä, joten en tiedä voinko sanoa samaa enää ensi viikolla. Luennot ovat suurelta osin kuuntelemista ja kotitehtävät lukemista, mutta eräällä tunnilla saatiin vähän jännitystä, kun meidät jaettiin ryhmiin ja meidän piti listata mahdollisimman paljon erään afrikkalaisen heimon kulttuurinpiirteitä, josta olimme nähneet videon. Heimo on nimeltään San, ja se muistuttaa hyvin paljon heimoa elokuvassa The gods must be crazy. Meidän ryhmä oli oikein hauska porukka, vaikka ei me kauheasti eri piirteitä muistettukaan. Jokaisen ryhmän piti lähettää yksi jäsenistään taululle listaamaan piirteitä, ja toiset joukkueet saivat huudella vastalauseitaan katsomosta, jos eivät olleet jostain kohdasta samaa mieltä. Minä vedin vaihto-oppilaskorttini esiin ja pelastauduin sen avulla joutumasta taululle. Ei minun olisi edes tarvinnut vaivautua, sillä aika loppui kesken eikä meidän ryhmä, joka oli vuorossa viimeisenä, edes ehtinyt esittämään omia vastauksiaan.

Ihmiset ovat kovin amerikkalaisia täällä. Välillä ei voi välttää kuulemasta toisten keskusteluja matkalla tunneille. Ne ovat aika dramaattisia ja käsittelevät useasti seurustelua, kuka jätti kenetkin ja pitäisikö jollekulle antaa toinen mahdollisuus. Saippuasarjakamaa. Myös muoti on kummallista. Kun oli vielä vähän lämpimämpi, jokainen tyttö kampuksella pukeutui mikroshortseihin ja t-paitaan, ja nyt vaateet on vaihtunut huppareihin ja farkkuihin. Jokunen hassu poika kulkee vielä lyhythihaisessa paidassa ja shortseissa, vaikka minulla itselläni on pitkät housut ja takki. Välillä näkee ihmisiä pyjamahousuissakin pitkin kampusta. Ilmeisesti se on ihan hyväksyttävä pukukoodi. Yksi Miyukin amerikkalainen kaveri sanoi, ettei sentään juhliin tai työhaastatteluun pyjamapöksyjä laittaisi, mutta muuten on ok.

Huomenna ollaan menossa katsomaan baseballia Milwaukeen. Lisää jenkkiseikkailuja seuraa siis pian.

Amerikkalaista jalkapalloa ja melkein suomalaista kansanmusiikkia

Olen pahoillani että olen ollut niin laiska kirjoittamaan blogia tällä viikolla, mutta aika on vain rientänyt hurjaa vauhtia kaiken maailman riennoissa. On vaikea pysyä aloillaan koneen ääressä, kun on sellainen olo että pitäisi ottaa tästä ajasta kaikki irti. En halua kuitenkaan tehdä tästä blogista vain listaa kaikesta, mitä olen tehnyt, (enkä oikeastaan kaikkea muistakaan) joten keskityn vain viikon huippuihin.

Tiistaina oli taas nuortenilta, joka vietettiin tällä kertaa keilaradalla. Minä olen keilannut nyt yhteensä kolme kertaa koko elämäni aika, joista kaksi täällä, joten kovin hyviä tuloksia ei voinut odottaa. Onneksi tarkoitus ei ollut kisata korkeimmista pisteistä, vaan siitä kuka pääsee lähimmäksi veikkaamaansa tulosta. Palkintona oli paketti nuudeleita, joten enemmin toivoin, etten voita. Veikkasin aika alhaista tulosta, etten vain jäisi siitä valovuosien päähän ja yritin kovasti ylittää sen. Pahaksi onneksi jäin tuloksesta kahden pisteen päähän ja nuudelit lankesivat minulle. 

Keskiviikkona menimme vaihto-opiskelu -messuille mainostamaan Jyväskylän yliopistoa ja tapasimme siellä amerikkalaisen Steven, joka on ollut Suomessa vaihdossa. Hän tuskin olisi Suomeen eksynyt, ellei hänen tyttöystävänsä, joka taas oli ollut Whitewaterissa vaihdossa, olisi suomalainen. Useimmat amerikkalaiset, jotka messuille tulivat, olivat kiinnostuneet eksoottisista ja lämpimistä maista. Espanjan pöydän luona oli kiinnostuneita ruuhkaksi asti, mutta suurin osa käveli meidän pöytämme ohi. Muutamat ihmiset olivat kuitenkin avoimia mille vain ja suostuivat kuuntelemaan mainospuheemme. 

Torstaina intiaanitunnille tuli vieraaksi aitoja intiaaneja Ojibwe-heimosta, joka vaikuttaa erityisesti Wisconsinin alueella. He lauloivat pari perinteistä laulua ja säestivät rummuilla. Länsimaalaisen on ehkä vaikea pitää sitä lauluna, sillä se kuulosti aika paljon vain huudolta ja loilotukselta, alkujärkytyksen jälkeen minusta kuitenkin ihan hyvältä. Miehet sanoivat, että he laulavat myös rummuillaan, eivät soita. Myöhemmin iltapäivällä samat vieraat esiintyivät suuremmalle yleisölle. Mukana oli myös kaksi naista, jotka tanssivat perinteisiä tansseja. Toisella heistä oli puku täynnä pieniä metalliputkia, jotka helisivät hänen tanssiessaan. Yleisökin sai liittyä tanssiin, mutta oli aika vastahakoinen. Pari tanssia minäkin ”tanssin”, mutta oikeastaan se oli minun osaltani vain marssimista ympyrässä.

Olin hyvin yllättynyt, kun meille ehkä viikko sitten mainostettiin suomalaista kansanmusiikkikonserttia. En olisi uskonut törmääväni täällä muihin suomalaisiin kuin Mikaan ja Jennaan (vaihtarit Jyväskylästä). En oikeastaan tavannut näitäkään, sillä olin liian pelkuri mennäkseni juttelemaan heidän kanssaan. Konsertti oli kuitenkin hyvä ja soittajat taitavia. Bändiin kuului 4 viulistia, basisti, kitaristi ja yksi, joka soitti jotain kitaran tapaista. He soittivat monenlaisia kappaleita Ruotsista, Norjasta, Irlannista, Portugalista, Espanjasta ja vaikka mistä, mutta ehkä vain yhden suomalaisen kappaleen.  Kaikki eivät arvostaneet konserttia samalla tavalla kuin minä. Itse asiassa suurin osa vaihtareista, jotka olivat siellä, ei ollut kovinkaan innoissaan. Mika ja Valera lähtivät väliajalla ja Alaa sanoi, että kaikki kappaleet kuulostavat samalta.

Vielä viimeinen riento: jalkapallo-ottelu. En voi käsittää sitä. Ensinnäkään en käsitä sääntöjä, ne pitäisi kai googlettaa. Mutta toiseksi en ymmärrä miten paikalliset ihmiset on siitä niin innoissaan. Peli katkeaa jatkuvasti. Me mentiin lauantaina katsomaan ensimmäistä koulun kotipeliä. Oltiin kohtuullisen innoissamme, mutta ei kauaa. Peli menee siis niin että joukkueet yrittävät saada pallon toiseen päähän eli touchdownin ja toinen joukkue yrittää estää sen taklailemalla. Pelaajat kyyristyvät alkuasetelmiin, ja kun saa aloittaa, pallo vipataan jollekin, joka lähtee kipittämään kohti kentän toista päätä. Pelaajat törmäävät toisiinsa, kun yrittävät päästä käsiksi pallonhaltijaan. Lauantain pelissä todennäköisimmin jompikumpi näistä kahdesta tapahtui seuraavaksi: 1) pallonkuljettaja taklataan viiden metrin jälkeen ja puolet vastustajajoukkueen pelaajista rynnii hänen päälleen tai 2) tämä yrittää heittää pallon jollekulle, joka ei saa sitä kiinni, koska hänet taklataan tai pallonheittäjä taklataan tai heitto on muuten vain huono. Aika pysähtyy ja pelaajat asettautuvat uuteen paikkaan ja kaikki alkaa alusta. Peliä pelattiin ehkä kymmenen sekuntia kerrallaan kolme tuntia. Oli pelissä toki ihan näyttäviäkin juttuja, joskus pitkät heitot onnistuivat, joku onnistui erittäin taitavasti puikkelehtimaan pelaajien välitse tai vain juoksemaan kovempaa kuin kaikki muut. Tästä yhdestä kerrasta oli kuitenkin tarpeeksi amerikkalaista jalkapalloa minulle vähäksi aikaa.

Yritän kovasti kirjoittaa pian uudelleen, niin ettei teidän tarvitsisi lukea tällaisia kilometritekstejä. Adios amigos!

Tunneilla

Eka opiskeluviikko on takana. Tunnit alkoivat tiistaina ja olen ehkä nörtti, mutta olen silti sitä mieltä, että tiistai on tähän mennessä ollut paras päivä täällä. Tunnit oli aivan huippuja, ihmiset mukavia ja kaiken lisäksi me saatiin jääkaappi huoneeseen! Voi elämän pieniä iloja.

Ensimmäisellä sosiologian kurssilla keskusteltiin siitä, miten eri roduista on tullut yleisesti hyväksyttyjä eli toisin sanoen "valkoisia" USA:ssa. Jostain syystä irlantilaisia ei aluksi pidetty lainkaan valkoisina ja ne oli kaikkien vihaamia. Katolisen kirkon myötä ne sai enemmän valtaa ja oikeuksia. Saksalaiset on ollut niitä harvoja, joilla ei ole ollut vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan, mikä on kyllä aika kummallista kun ottaa historian huomioon.

Sosiologia pidettiin suuressa luentosalissa ja suomalaiseen tapaan istuin kauaksi kaikista muista. Se alkoi kuitenkin tympiä vähän ajan päästä ja niinpä päätin seuraavalla kerralla istua jonkun viereen. Amerikan intiaani -tunnilla siis valitsin summanmutikassa jonkun yksin istuvan ja istahdin viereen. Tyttö alkoi heti jutella, oli tosi mukava ja auttoi minua löytämään kurssikirjan, jota en ollut aikaisemmin löytänyt. Enpä olisi uskonut että sanoisin tätä, mutta rakastan amerikkalaista kulttuuria! En vaan millään pysty käsittämään ihmisten ystävällisyyttä. Kirjakaupan jonossakin pari edellä seisovaa tyttöä rupesivat juttelemaan. Keskustelu päätyi lopulta Jane Austeniin ja Colin Firthiin.

Oikeastaan kaikki kurssit ovat olleet mielenkiintoisia. Rotupolitiikkakin alkaa tuntua vähän kiinnostavammalta, vaikka en ekalla tunnilla olisi millään jaksanut keskittyä. Toisella kerralla katseltiin videoita, joihin kuului mm. pätkä Monty Pythonia. Se auttoi heti kummasti.

Opettajat tuntuu vaativan täällä paljon enemmän kuin jyväskyläläiset vastineensa. Paljon on luettavaa ja koska en ole tottunut tähän opiskelukulttuuriin, en oikein tiedä, pitääkö kappaleita oikeasti lukea ennen koetta (tottahan toki luen ne joka tapauksessa). En vain ole enkulla tottunut pänttäämiseen. Perjantaiksi mun piti lukea n. 50 sivua tekstiä, politiikkaa vieläpä, eikä siitä tahtonut tulla mitään. Tähän vaikutti ehkä se, että 1) aloitin vasta illalla, kun olin rättiväsynyt, 2) en tiedä mitään politiikasta, eikä se paljoa kiinnostakaan ja 3) televisiosta tuli läheisen jalkapallojoukkueen peli, josta kaikki oli niin innoissaan, ettei osannut kovin hyvin kunnioittaa toisten opiskelurauhaa. Noh loppujen lopuksi tunnilla ei edes tarvittu kirjan tietoja, joten hukkaan meni sekin yritys.

Joku saattaa ehkä ihmetellä, miksi otin race and ethnic politics –kurssin, jos se ei minua yhtään kiinnosta. Minäkin ihmettelen sitä. Tarkoitukseni oli koota kaikenlaisia opintoja, jotka liittyvät eri kulttuureihin, rotuihin, maahanmuuttoon yms. Tähän teemaan kurssi tuntui sopivan ja sopi myös lukujärjestykseen, joten siksi sen otin. Nyt ehkä vähän kaduttaa. Täytyy vain toivoa, että tunnilla katsotaan enemmänkin Monty Pythonia.

Palaan vielä hetkeksi viime tiistaihin, koska se vain oli niin hyvä päivä. Ei se olisi ollut läheskään niin mahtava (jääkaapistakin huolimatta) ilman illan luterilaisen kirkon opiskelijatapaamista. Tapaaminen kesti vain tunnin verran, mutta minulla oli siellä niin hauskaa, että hymyilin itsekseni vielä toisen tunnin verran tapaamisen jälkeen. Ihmiset olivat todella ihania, enkä tuntenut oloani lainkaan ulkopuoliseksi. Tarkoituksena oli tutustua toisiin ihmisiin niin, että jakaannuttiin pareihin ja jokaisella oli 1,5 min aikaa kertoa toiselle itsestään. Kun kaikki olivat jutelleet kaikkien kanssa, koottiin yhteen se, mitä jokaisesta oli saatu tietää. Kukaan ei muistanut, että olen käynyt Kamerunissa, vaikka toitotin sitä jokaiselle. Ehkä Afrikka olisi jäänyt paremmin mieleen…

Hauskaa on siis ollut, vaikka kiirettä on pitänyt. Kouluviikko on ohi, mutta työnteko ei lakkaa. Takaisin kirjojen pariin siis.

Menoja

Olen nyt parin päivän ajan potenut tyhjän ruudun syndroomaa. Olen istunut tietokoneella melkein joka ilta, enkä ole saanut mitään kirjoitetuksi. Asiaa ei helpota yhtään se, että koko ajan tapahtuu ja tulee lisää asiaa, mitä kirjoittaa. Nyt kun olen tuhlannut koko päivän tekemällä ei mitään, on kai hyvä aika aloittaa.

Muutama päivä on mennyt kaikenlaisissa menoissa ja tunteihin valmistautumisessa. Torstaina meillä oli tervetulofestivaali uusille opiskelijoille. Yliopistossa on ilmeisesti noin kymmenen tuhatta opiskelijaa yhteensä, joten pelkistä ekan vuoden opiskelijoista muodostui aika poppoo. Ilta oli kamalan kuuma ja hikinen, mutta varmasti sen arvoinen. Ensiksi päästiin messuille, joilla saatiin syödä, juoda ja temmeltää ilmaiseksi. Parkkipaikalla oli vieri vieressä kojuja, joista jaeltiin ilmaista ruokaa ja krääsää. Lisäksi oli mahdollisuus hyppiä trampoliinilla, seinäkiipeillä ja pelata kaikenlaisia pelejä, joista pystyi voittamaan lisää krääsää. Voitin ilmaisen pizzan pelissä, jossa piti valita yksi kymmenistä muovisista kanoista ja tarkistaa mikä palkinto sen pohjaan oli merkitty. Päävoitto olisi ollut vuoden pizzat. En ollut turhan pettynyt, kun en voittanut. Mahdollisuus olisi myös ollut voittaa esim. national guardin t-paita 10 punnerruksella ja reppu 45:llä. Olisin ehdottomasti mennyt hakemaan ainakin t-paidan, mutta siinä vaiheessa, kun sain siitä kuulla, kaikki paidat olivat jo menneet.

Vähän aikaa tapahtuma oli oikein hauska, mutta parin tunnin jälkeen alkoi puuduttaa ja oli tosi nihkeä olo kuumuudesta. Messujen jälkeen vain palloiltiin ja katseltiin kun freshmanit eri ryhmissä yritti kiljua toisensa suohon. Pitkän odotuksen jälkeen juostiin jalkapallokentälle (siis ihan amerikkalaiselle) kunniakujassa ja vanhemmat opiskelijat vippasivat ylävitosia. Cheerleaderit tanssivat, soittokunta soitti ja tyypit opettivat kannustuslaulun (mitä minä en ainakaan kyllä oppinut). Eniten hehkutettu osuus seurasi kuitenkin vasta viimeiseksi. Ryhmissä me maalattiin liikuntahallin ja jalkapallokentän välinen tie violetiksi, joka on siis koulun teemaväri. Olihan se ihan hauskaa, vaikkakaan ei mitään maata mullistavaa. Olenpahan silti minäkin jättänyt jonkinlaisen jäljen Whitewateriin.

Muu ohjelma viime viikolla ei ihan yllä tuohon ihmeelliseen torstaihin, mutta hauskaa on joka tapauksessa ollut. Perjantaina käytiin Janesvillessa ostoksilla ja sain itselleni amerikkalaisen prepaid-liittymän sekä kahden kympin halppispuhelimen. Käytiin myös katsomassa jalkapallopeliä (ei-amerikkalaista), mutta koska kotijoukkue ei pärjännyt kauhean hyvin, me lähdettiin kesken.

Lauantaina oli vuorossa Chicago-reissu. Kuljin norjalaisen Ingridin ja ruotsalaisen Sarahin kanssa, mikä oli oikein hyvä, koska Ingrid oli katsonut valmiiksi, mistä hyvät kaupat löytyvät. Mukana kulki myös meksikolainen Jorge, joka halusi kuvauttaa itsensä jok’ikisen rakennuksen kanssa. Loppuillasta me kieltäydyttiin ottamasta enää yhtään kuvaa siitä. Jorgea ei voinut kauheasti syyttää, koska itsekin täytyi myöntää, että Chicagon pilvenpiirtäjät olivat vaikuttavia. Minulle olisi riittänyt viihdytykseksi pelkästään kävellä kaduilla ja yrittää kaikilla aisteilla imeä suurkaupungin tunnelmaa itseensä. Tuli sitäkin shoppailun lomassa tehtyä, sillä paluumatkalla bussille olimme jonkin aikaa melkein eksyksissä ja harhailimme katuja edestakaisin ja portaita ylösalas. Onneksi Amerikka on täynnä avuliaita ihmisiä, jotka neuvoivat meidän oikealle reitille.

Chicagon jälkeen olen käynyt kirkossa, testaamassa yliopiston uimahallin (bikineissä tosin, mikä ei ollut lainkaan mukavaa, kun täytyi joka käännöksessä pelätä jommankumman osan putoamista), pelaamassa biljardia ja keilaamassa. Kaiken kaikkiaan jokainen on ollut oikein positiivinen kokemus. Mahtavaa, että kampuksella on niin paljon tekemistä. Ei tarvitse lähteä pitkälle ja suurin osa on ilmaista tai ainakin hyvin halpaa. Elokuvia esitetään torstaisin, perjantaisin ja lauantaisin, sisäänpääsymaksu on 1 dollari. Erilaisia tapahtumia järjestetään harva se päivä. Kampuksella voi harrastaa ja seurata kymmeniä, ellei satoja, eri urheilulajeja ja kaikenlaisia ryhmiä, joihin voi liittyä, on lukemattomia. Kristillisiäkin ryhmiä löytyy niin paljon, että minua ihan ahdistaa, kun en tiedä, minne kannattaisi mennä. Kaiken tämän tekemisen lisäksi pitäisi vielä opiskellakin. Eihän siihen millään riitä aika…